"Katselkaapa häntä!"
Kauhistus oli halvannut kaiken muun liikunnon, paitse veren, pahan-tekijän ruumiissa. Kasvonsa olivat kalman-karvaiset, ja ainoa verevyyden merkki, joka näkyi, oli eräs siniseen vivahtava punainen juova naarmassa, joka oli seuraus siitä, että uhrinsa oli häntä haavoittanut leukaan ja kaulaan. Ääntämättä, hengähtämättä ja liikkumatta, kuin oli, näytti ikään siltä, kuin olisi se kuolema, johon oli Vendalen tuominnut, kohdannut häntä itseään tätä nähdessänsä.
"Jonkun meistä pitää häntä puhutella," sanoi maitre Voigt. "Teenkö minä sen?"
Vielä kerran keskeytti Bintrey rehellistä notaria, ja pyysi saada itse johdattaa keskustelua. Kieltävällä viittauksella kädellänsä sai hän notarin vaikenemaan, ja lähetti seuraavilla sanoilla myös Vendalen ja Margueriten pois huoneesta:
"Tarkoitus edes-astumisellanne on saavutettu, ja jos nyt tahtoisitte eritä täältä, niin se ehkä auttaisi herra Obenreizeria jälleen tointumaan."
Ja auttikin nähtävästi. Kun olivat ovesta ulos päässeet, niin veti hän syvän hengähdyksen lievennyksestä, etsi itselleen tuolin, josta oli vasta noussut, ja istuutui jälleen alas siihen.
"Antakaa hänelle ajatuksen aikaa," sanoi maitre Voigt.
"Ei sovi, sillä en tiedä miten hän tulis sitä käyttämään," sanoi Bintrey, ja kääntyen taas Obenreizeriin lisäsi hän: "Minun on velvollisuuteni itseäni kohtaan — huomatkaa, etten myönnä sen olevan teitä kohtaan — selvittää käytöstäni tässä asiassa ja ilmoittaa, mitä tässä on tehty minun neuvostani ja minun edesvastauksellani ainoasti. Käsitättekö lausettani?"
"Aivan hyvin."
"Johdattakaa sitten mieleenne se aika, jolloin matkustitte Sveitsin maahan herra Vendalen seurassa," alotti Bintrey. "Olitte tuskin olleet neljäkolmatta tuntia matkallanne, kun veljenne tytär, huolimatta omasta vaarastaan, keksi ja käytti keinon, jota ei teidänkään tarkkapäisyys voinut ennakolta arvata. Hän seurasi, näette, ylkämiehensä jälessä, ilman kenenkään neuvoa tahi lupaa siihen kysymättä ja ilman muuta seura-kumppania kuin eräs kyyppäri herra Vendalen palveluksessa."