"Muistatteko, että kerroitte minulle, että teillä ennen muinoin oli ollut eräs englantilainen luottilas nimeltä Vendale?"
"Noh, mitähän sitten?" kysyi notario.
"Herra Voigt, kello-lukkunne on pettänyt teidät."
"Mitä?"
"Olen lukenut kirjeet ja todistukset luottilaanne arkkusessa, ja ottanut niistä kopiat, joita kannan taskussani. Eikö vieläkään ole syytä kutsua heitä?"
Notari parka katsella tuijotti auttamattomalla kummastuksella Obenreizeristä Bintrey'hin ja hänestä taas takaisin Obenreizer'iin; vaan sitten miehistyi hän jälleen, vei virka-veljensä vähän syrjään, ja kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Herra Bintrey'n kasvot näyttivät ensin yhtä kummastuneilta, kuin maitre Voigt'in, vaan yht'äkkiä ne saivat toisen muodon, ja nuorukaisen ripeydellä juoksi hän ovelle, joka vei sisimmäiseen kamariin, katosi hetkeksi sen taa ja palasi sitten, taluttaen Margueritea ja Vendalea kädestä.
"Nyt, herra Obenreizer," sanoi Bintrey, "on viimeinen peli teidän. Vetäkää se!"
"Ennenkuin luovun oikeudestani tämän nuoren neitosen holhojana," sanoi Obenreizer, "täytyy minun ilmoittaa salaisuus, joka likisästi koskee häntä, ja pyytäessäni hänen huomiota kertomukseeni, saan minä sen ohessa myös ilmoittaa, ettei minua tarvitse uskoa ainoastansa sanoistani, sillä minä olen varustettu kirjallisilla todistuksilla, kopioilla alkuperäisistä, joiden totuuden maitre Voigt itse voipi vakuuttaa. Merkitkää tämä tarkkaan, ja sallikaa minun johdattaa muistoanne kauas menneisin aikoihin — helmikuun alkuun vuonna 1836."
"Ottakaa vaari päivästä, herra Vendale," sanoi Bintrey.
"Tämä on ensimmäinen todistukseni," sanoi Obenreizer, ottaen povestaan paperi-lehden. "Tämä on kopia kirjeestä, jonka eräs englantilainen nainen on kirjoittanut sisarellensa, leskelle. Kirjoittajan nimen säästän lopuksi, jota vastoin minä olen valmis ilmoittamaan sen lesken nimen, jolle kirje oli kirjoitettu. Kirjeen päällekirjoitus kuuluu näin: 'rouva Jane Anne Miller, Groombridge Wells, Englanti'."