"Ehkä se on joku mielen-liikutus vuoriloista?" vastasi hän viekkaasti.
"Ei; se tulee paljon syvemmältä."
"Taikka sitten järvistä?"
"Ei; järvet eivät ole tulleet minulle päivä päivältä rakkaammiksi. Järvillä ei ole mitään yhteyttä nykyisen onnellisuuteni toiveitteni kanssa vastaisuudesta. Marguerite! kaikki, mikä antaa elämälle arvonsa rippuu yhdestä sanasta teidän huulilta; Marguerite, — minä lemmin teitä!"
Neitosen pää vaipui alas, ja Vendale tarttui hänen käteensä. Hän veti häntä tykönsä ja katseli häntä. Kyyneleet tulivat neiden silmiin, jotka hän oli maahan luonut ja vuosivat kauniita poskiansa alas.
"Ah! herra Vendale," sanoi hän. "Olisi ollut kauniimmin tehty teiltä pitää salaisuutenne. Oletteko unhoittaneet sen välin, joka eroittaa meitä. Ei milloinkaan se voi tapahtua!"
"Ainoasti yksi väli voipi meitä eroittaa, Marguerite, ja se on se, jonka itse teette. Oma lemmityiseni! minun silmissäni ei löydy mitään korkea-arvoisempaa kuin sinun hyvyytesi, sinun ihanuutesi! O! kuiskaa minulle se ainoa pieni sana, että tahdot ruveta vaimokseni!"
Hän huokasi suru-mielisesti.
"Muistakaa sukuanne," sammalti hän, "ja muistakaa minuakin."
Vendale veti häntä vielä likemmäkseen.