"Hyvä herra!" jatkoi hän, "mikä on tämä käytös? Kuinka taidatte puolustaa tällaista menetystä kunniallisena miehenä, joka puhuu toisen kanssa?"
"Minä taidan puolustaa sitä sillä, että se on muuan meidän englantilaisista tavoista," vastasi Vendale vakaasti, "ja niitähän te aina olette kiittäneet. Totta puhuen, herra Obenreizer, en voi sanoa, että minä katuisin mitä olen tehnyt, sen vaan voin vakuuttaa, että käytökseni ei ole lähtenyt ehdollisesta ylenkatseesta teitä kohtaan. Ja tämän nyt selvitettyäni, pyydän teitä sanomaan suoraan ja rehellisesti, mitkä väitökset teillä on tehtävänä kosimistani vastaan."
"Minulla on se tärkeä muistutus tehtävänä," vastasi Obenreizer, "että te ja veljenitytär seisotte niin erilaisella sivistyksen kannalla. Hän on köyhän talonpojan tytär, ja te olette ylhäistä sukua. Te osoitatte meille kunnian," — lisäsi hän, ja koetti jälleen asettua tavalliselle kohteliaalle kannallensa, — "joka tosin ansaitsee meidän kiitollista myöntämistä; mutta eroitus on liian silmiin pistävä; uhraus on liian suuri. Englantilaiset ovat ylpeätä kansaa, herra Vendale! Minä tunnen tämän tarpeeksi, käsittääkseni että avioliitto, sellainen kuin te olette esittäneet, olisi herättävä yleistä häiriötä täällä. Ei yhtäkään kättä ojennettaisi talonpoikaselle vaimollenne, ja paraat ystävänne hylkäisivät teidät."
"Malttakaapa hetki," puuttui Vendale tässä puheesen. "Ilman röyhkeyttä rohkenen sanoa, että tunnen maanmieheni ylimalkaan ja ystäväni erittäin paremmin kuin te. Kaikkein niitten nähden, joitten ajatus on minkään arvoinen, olisi syy naimiseeni selvästi vaimoni itsen ylevyys. Jos en olisi vakaa — huomatkaa, että sanon vakaa — siitä, että voin tarjota hänelle paikan, jonka hän saattaa vastaan-ottaa ilman vähintäkään masentumista, niin en olisi koskaan pyytänytkään häntä vaimokseni. Onko teillä vielä useampia väitöksiä tehtävinä? Onko teillä mikään persoonallinen väitös minua vastaan?"
Obenreizer levitti molemmat kätensä, ikäänkuin osoittaaksensa jonkunlaista kohteliasta kieltoa.
"Persoonallinen väitös?" virkahti hän. "Sellainen kysymys, hyvä herra, saattaa vaan tehdä mieleni karvaaksi!"
"Me olemme molemmat kauppiaita," pitkitti Vendale, "ja teillä on syytä vaatia, että teille näytän voivani elättää vaimoa. Varallisuuteni laita käypi selittäminen parilla sanalla. Vanhemmiltani olen perinyt kaksikymmentätuhatta puntaa, joitten toisesta osasta minä elinaikanani vaan kannan koron, joka taas, siinä tapauksessa, että satun kuolemaan ja jättämään jälkeeni vaimon, tulee hänen omakseen. Jos kuoltuani jätän jälkeeni lapsia, niin tulee itse pääoma jaettavaksi niiden välillä, heidän päästyänsä täyteen ikään. Toisen puolen rahoistani saan minä vapaasti käyttää, sen olen jo pannut viinikauppaan, jota luulen vielä voivani melkoisesti isontaa. Ylipäänsä lasken minä tuloni tästä laitoksesta kahteentoistasataan puntaan vuodelta, ja kun tähän pannaan lisäksi elatusrahani, niin nousee vuotinen tuloni nykyään viiteentoistasataan puntaan, vaan minulla on paraat toiveet saattaakseni vielä korottaa tätä summaa. Kysyn sen vuoksi, onko teillä mitään väittämistä minua vastaan varallisuuteni puolesta?"
Ahdistettuna viimeiseen varustukseensa saakka, nousi Obenreizer ylös ja käveli edes takaisin huoneessa. Selvästi näkyi, ettei hän tällä hetkellä tiennyt mitä sanoisi tahi mitä tekisi.
"Ennenkuin vastaan tähän kysymykseen," sanoi hän hetken mietittyään, "täytyy minun pyytää että saan puhutella miss Margueritea. Mainitsitte äsken, muistaakseni, että toivotte hänen hyväksyvän niitä tunteita, joilla olette häntä kunniottaneet."
"Minulla on se arvaamatoin onni, että tiedän hänen lempivän minua," vastasi Vendale.