"Hyvä ennustus-merkki!" sanoi Vendale, vaikka aurinko katosi vielä hänen puhuessansa. "Esimerkkimme tulee ehkä aukasemaan solaa tältä puolen."
"Erehdys! Ei kukaan tule meitä seuraamaan," vastasi Obenreizer katsoen ensin ylös taivaalle ja sitten alas laaksoon. "Me tulemme olemaan kahden kesken tuntureilla."
TUNTUREILLA.
Tie oli jotensakin mahdollinen kävelijöille, ja ilma kävi ohuemmaksi ja keveämmäksi hengähdykselle, kuta korkeammalle matkailijat nousivat. Pimeys ja sumu pysyivät kuitenkin samalla kannalla kuin edellisinä päivinäkin; kummallinen tainnos ja kuoleman-hiljaisuus vallitsi luonnossa; näytti ikäänkuin olisi sen voima hetkeksi tau'onnut toimituksissaan. Sekä näön- että kuulon-aistille oli vaivaksi se, että tapahtuva ilman-muutos niin kauvan viipyi. Tyyneys oli sangen painava ja näytti antavan yhtä vakavia varoituksia kuin raskaat pilvet tahi, oikeemmin sanottu, raskas pilvi; sillä taivas näytti olevan ainoastaan yhdeltä ainoalta suurelta pilveltä peitetty ja pimitetty.
Ehkä siis auringon valo oli pimitetty, oli matkailijoilla kuitenkin vapaa näky-ala joka haaralle. Alhaalla ja takanansa olevassa Rhonen-laaksossa voivat he selvästi eroittaa synkeän ja uhkaavan lyyjyn-karvaisen virran moni-mutkaista juoksua. Kaukana etäällä ja korkealla pilvien rajalla nostivat vuoren-kukkulat jäiset päänsä ja hirvittäviä lumi-tönkäleitä rippui tien yli, jota myöten heidän oli käveleminen. Oikealla puolella, syvässä heidän jalkainsa alla, avasivat kauheat syvyydet kitansa, ja kosket kuohuivat hurjassa vimmassa. Joka haaralta kohosi mahtavia tuntureita ja pilviin ulottuvia vuoren-kukkuloita. Jättiläis-maisema, jota ei mikään vaihteleva valon-vilaus eikä ainoakaan auringon-säde lieventänyt, vaan jolla kaikilta puolin oli sama tumma ja himeä väri, kuvautui kuitenkin ihan selvästi jylhyydessään. Tosiaan luulisi kahden yksinäisen ihmisen sydänten vähän värisevän, jos heidän peninkulmittain ja monta tuntia perätysten täytyisi matkustaa läpi epälukuisan joukon äänettömiä ja liikkumattomia ihmisiä — ainoastaan ihmisiä kuin itsekin ovat — jotka kaikki katselisivat heitä synkeillä ja uhkaavilla silmillä; mutta kuinka paljoa enemmin heidän sydämensä kauhistuisi, kun matkustus tapahtuisi läpi luonnon mahtavimpia luomia, joittenka uhkaus yhdessä silmän-räpäyksessä voipi toteutua!
Kuta korkeammalle nousivat, sitä epätasaisemmaksi ja vaivaloisemmaksi tuli tiekin, vaikka tämä seikka ei ensinkään peloittanut Vendalea, joka vaan tuli uljaammaksi ja iloisemmaksi kuta korkeammalle he ehtivät ja kuta enemmän matka kului. Obenreizer ei puhunut monta sanaa, vaan käveli myötäänsä kumppalinsa edellä uutterana, väsymättä ja ikäänkuin innostunut jostaan vakavasta päätöksestä. Molemmat olivat voimakkaat, notkeat ja kestäväiset ruumiinsa puolesta ja siis aivan sopivaiset tälläiseen vaellukseen. Mitä ennustuksia tuo syntyänsä vuorimaalainen luki ilman ja tunturein merkeistä, jotka toiselle olivat selittämättömiä seikkoja, net hän kätki sydämensä pohjaan.
"Voimmeko keritä vuoren yli tänä päivänä?" kysyi Vendale.
"Enpä usko;" vastasi toinen. "Niinkuin näette, on täällä lunta paljoa kosommalta, kuin oli aiempana. Kuta korkeammalle ehdimme, sitä kosommalta sitä ilmautuu, ja kävelymme on jo puoleksi muuttunut kahlaamiseksi. Muutenkin ovat päivät niin lyhyet nykyjään. Jos voimme ennättää viidenteen pako-paikkaan ja asettua luostari-majaan yöksi, niin saatamme olla hyvinkin tyytyväiset."
"Mutta eikö ole pelkäämistä että yöksi nousee pyry," kysyi Vendale hartaasti, "ja että me kentiesi jäämme lumen alle?"
"Vaaroja meillä on tarpeeksi joka taholla ympärillämme," vastasi Obenreizer varovaisella silmäyksellä eteen- ja ylöspäin, "jotta parasta lienee pitää suunsa kiini. Oletteko kuulleet puhuttavan Gantherin-sillasta?"