"Hyvä Janne," sanoi Marguerite hänelle äitinkielellänsä. "Te jäätte kyllä tänne odottamaan minua, eikö niin?"
"Jospa tietäisin, kuka teistä on antanut tuon neuvon," ärisi Janne katsellen miehiä tuimilla silmillä, "niin antaisin hänelle semmoisen keikahduksen, että hän seisoisi pää lumessa. Ei, hyvä mamseli; minä seuraan teitä niinkauan kuin henkeni käy, ja kuolen mielelläni teidän edestänne, jos en parempaa voi tehdä."
Kuun joutuisa kulku taivalla varoitti heitä menettämästä aikaa tyhjiin lörpötyksiin, ja koska koiratkin näyttivät levottomilta, tulivat molemmat miehet pian päätökseen. Köysi, johon olivat sitoutuneet kiinni, vaihetettiin pitempään; molemmat vieraat sidottiin siihen, Marguerite etunenään ja sitten kyypäri toiseksi, ja näin lähdettiin matkaan suojamia tutkimaan. Väli ei tosiaan ollut pitkä, koska kaikki viisi suojamaa ynnä lähimmäinen maja-talo oli ainoasti kuuden Englannin penikulman päässä, vaan tietä oli vaikea osata vahvan lumisateen jälestä.
Hetken perästä tulivat kuitenkin, eksymättä, siihen suojamaan, jossa Vendale ja Obenreizer olivat etsineet suojaa. Toinen lumimyrsky oli näillä tienoin raivonnut niin kovasti, että kaikki jäljet heistä tykkänään olivat kadonneet; vaan koirat juoksivat edes takaisin kuonot maassa ja näyttivät varmaan tietävän asiansa. Kun meidän neljä vaeltajaa hetkeksi pysähtyi suojaman toiseen päähän, johon myrsky oli koonnut kauheita kinoksia, rupesivat koirat taas hätäilemään, juoksivat ympäri, haistelivat ja etsivät ja näyttivät kadottaneen vainun jäljistä.
Koska molemmat opastajat tiesivät että leveä, syvä kuilu oli oikealla kädellä, niin olivat he poikenneet liian paljon vasemmalle. Heidän täytyi nyt suurella vaivalla kahlata lumessa päästäksensä uudestaan oikealle tielle. Seuran johtaja oli seisahtanut, ja katseli par'aikaa ympärillensä, löytääkseen joitakin tunnettuja merkkiä tiestä, kun toinen koirista rupesi kaivamaan lumessa kappaleen matkaa heidän edessänsä. Kaikki kiiruhtivat nyt sinne, luullen jonkun siihen kaatuneen ja uupuneen. Eivät he kuitenkaan löytäneet ketään, vaan lumi oli sillä paikalla pilkkuja täynnä, ja tarkemmin katsottua näkyivät pilkut olevan punaisia.
Toinen koira oli sill'aikaa laskeunut vatsalleen ihan kuilun partaalle ja katseli alas syvyyteen värisevillä jäsenillä ja pidättäen itsiänsä etu-käpälillä, jottei vierisi alas. Se koira, joka oli löytänyt pilkut lumesta, juoksi nyt, hänkin, toisen viereen, ja molemmat alkoivat nyt juosta edestakaisin ulvoen ja haukkuen ja osoittaen kaikenlaisia levottomuuden merkkiä. Vihdoin seisahtuivat molemmat aivan kuilun partaalle, nostivat kuononsa pystyyn ja päästivät yht'aikaa pitkän, valittavaisen ulvonnan.
"Siellä on joku alhaalla," sanoi Marguerite.
"Niin luulen minäkin," vastasi yksi miehistä. "Käykääpä vähän takaperin te molemmat, jotka olette jälimmäisinä, niin astumme, me toiset, likemmäksi ja katsahdamme alas."
Jälkimmäinen miehistä sytytti kaksi tuli-soittoa, jotka hän otti kopastaan, ja oijensi net, toisen ensimmäiselle, toisen Margueritelle, joka seisoi häntä lähinnä. Soitot päästettiin alas köysillä ja Marguerite ynnä toinen oppaista laskeusivat polvilleen kuilun partaalle, tarkasti seuraten silmillänsä liekkiä, ja liikuttaen sitä välistä vasemmalle, sitä myöten kuin kuun valo alhaalla taisteli pimeitten varjojen kanssa. Sydäntä leikkaava huuto Margueritelta häiritsi pitkällistä äänettömyyttä.
"Herra Jumala! Tuolla, alhaalla, jossa jäätynyt vuoren seinä ulkonee virran ylitse, näen minä ihmisen makaavan."