"Ah", sanoi Judith, "mies ei voi ymmärtää, mitä se merkitsee."
Miehet eivät totisesti ole niin pölkkypäisiä, kuin naiset suvaitsevat uskoa. Minä käsitän kristallinselvästi, mitä rouva Willonghbyn kutsu merkitsee Judithille. Naiset nähtävästi tuntevat sairaaloista tyydytystä kuvitellessaan, että heidän sukupuolensa on kaikenlaisten salaperäisten tunteiden ja vaikuttimien alainen, joille mies ei voi antaa oikeata arvoa. Itseasiassa naisesta on äärettömän lohdullista, jos hänet käsitetään väärin. Mutta älykkään ja tunnontarkan miehen ei tosiaankaan pitäisi olla vaikea ymmärtää naisia ja asettua heidän kannalleen; usein heidän tarkotuksensa sitäpaitsi ovat yhtä helposti älyttävissä kuin kaksivuotiaan lapsen.
Olen tosin aikaisemmin tunnustanut, etten ymmärrä Judithia — se on, koko sitä ristiriitaisuuksien sekasotkua, joka muodostaa hänen persoonallisuutensa — mutta se johtuu yksinomaan siitä, etten ole ottanut vaivakseni tehdä häntä erityisen mikroskooppisen tutkimuksen esineeksi. Sellainen tieteellinen eristely olisi luullakseni julkea epäkohteliaisuus mitä naistuttavaani vastaan tahansa, etenkin sellaista vastaan, josta pidän. Kunnon mies menettelisi yhtä anteeksiantamattomasti ruvetessaan täsmälleen selvittelemään hänen henkisiä mittasuhteitaan kuin niitä hänen ruumiinosiaan, jotka hän peittää vaatteillaan.
Koko inhimillisen seurustelun viehätys perustuu suureksi osaksi epämääräiseen, tuntemattomaan, näkymättömään, ärsyttävään tietoisuuteen siitä, että yksilö omistaa useampia ominaisuuksia kuin mitä ruumiillinen tai henkinen silmä pystyy näkemään. Mutta tämä on, kuten sanottu, aivan paikallaan. Jokainen tietää vallan hyvin, että minkä nuoren naisen puvun alla hyvänsä ei piile merenneidon suomuinen pyrstö, vaan aivan tavallinen, jokapäiväinen sääripari. Jokainen tietää, että, kun hän on tehnyt muutamia määrättyjä elämänkokemuksia, täytyy muutamia määrättyjä tunteita liikkua hänen sielussaan, minkä ulkonaisen naamarin peitossa häntä huvittaneekin esiintyä. On sentähden sulaa tyhmyyttä Judithin puolelta väittää, että minä en osaa käsittää rouva Willonghbyn kutsun hänessä herättämiä tunteita.
Minä selvittelin tämän kysymyksen täydellisesti hänelle, kun istuimme
Kensington Gardens'issa, ja sitten kävellessämme halki Hyde Park'in.
Hän kuunteli ylen tarkkaavaisesti, ja kun minä olin lopettanut, hän
katseli minua säälivästi, ja hymy kuvastui hänen huulillaan.
"Hyvä Marcus", hän sanoi, "ei ole olemassa sitä miestä, kuinka vaatimaton hän lieneekin, joka ei kerskaile yhdestä asiasta — siitä, kuinka hyvin hän tuntee naisen. Hän ainakin on ratkaissut suuren naisarvotuksen. Ja me nauramme teille, hyvä ystävä, sillä kuta enemmän puette ajatuksenne sanoihin, sitä selvimmin osotatte ihanan, taiteellisen tietämättömyytenne. Ah, Marcus, kun vain ajattelen, että sinä tahdot käydä naispsykologista!"
"Anteeksi, miksipä en?" minä kysyin hiukan harmistuneena.
"Sentähden, että sinä olet se rakas, mahdoton, rakastettava olento, joka kulkee Marcus Ordeyne'n nimellä."
Kovin kauniisti Judith tässä asetteli sanansa. Mutta nainen on todella ikuinen filistealainen, kuten Matthew Arnold sanoo. Hänen huomattavin luonteenpiirteensä on hänen kykenemättömyytensä antaa järkisyiden vaikuttaa häneen vakuuttavasti. Minä olin aivan yksinkertaisesti tuhlannut aikani ja sanani hukkaan.