Elok. 3 p.
Etretat, Seine Inférieure. Näin tänä iltana Kasinon pengermällä nuoren miehen, joka loi minuun omituisen katseen ja sitten jatkoi matkaansa. Vaikka en tuntenut hänen kasvojaan, herättivät ne minussa eloon jonkun uinailevan muiston. Minkä? Tämä kysymys vaivasi minua tuntikausia. Teatterinäytännön aikana löin vihdoin käteni polveeni ja sanoin ääneeni:
"Nyt minä keksin sen!"
"Minkä te keksitte?" Carlotta kysyi levottomasti.
"Kärpäsen", minä vastasin. Carlotta nauroi ja kumartui eteenpäin nähdäkseen uhrin. Minä käänsin ankarin sanoin hänen huomionsa näyttämölle. Se oli ollut kuvaannollinen kärpänen, jonka surinan olin saanut vaikenemaan.
Tuo nuori mies oli sama, joka Hyde Parkissa oli näyttänyt minut seurassaan olevalle naiselle ja vakuuttanut, että minä olin hullu kuin australialainen koira. Siitä hetkestä, jolloin tämä mielipide lausuttiin, siihen hetkeen saakka, jolloin löin käteni polveeni, en ollut kertaakaan muistanut sitä. Nyt en pääse siitä. En saa siltä rauhaa. Kysyn itseltäni yhä uudelleen: miksi kuin australialainen koira? Jos olen hullu, on hulluuteni hiljaista, lempeää, surunvoittoista laatua. En minä raivoa suu vaahdossa.
Minä otaksun, että typerä vertaus oli vain tuollainen kielen väärinkäyttö, joka on niin tavallista Suurbritannian huonosti kasvatetun nuorison keskuudessa.
Mutta kun minä lähemmin ajattelen nykyistä tilaani, rupean epäilemään, olenko oikein täysijärkinen. Täällä minä oleskelen pienessä ranskalaisessa kylpypaikassa, joka nykyään on jonkun verran muodissa, kaukana kirjoistani ja mukavuuksistani ja kotitavoistani, ja sen tympäisevät huvitukset kiinnittävät siihen määrään mieleni, kuin jos maailmankaikkeus ymmärtäväiselle ihmiselle ei tarjoaisi mitään muita huveja. Ja täällä minä olen ollut kokonaisen kalenterikuukauden.
Tehdäkseni Carlottalle mieliksi minä käyn puettuna valkeisiin liinahousuihin, ruusunpunaiseen paitaan ja purjehduslakkiin. Minä sähkötin lontoolaiselle räätälilleni saadakseni nämä vaatekappaleet, ja ne saapuivat minulle viikon kuluttua. Kun ensi kerran näyttäydyn mielettömissä pukimissani, hiivin erään santarmin jäätävää katsetta pakoon ja piilottauduin kalastajaveneiden joukkoon etemmäksi rannalle. Carlotta kumminkin oli mielissään ja selitti, että minä näytin erinomaisen komealta. Nyt minä olen karaistunut nähdessäni toisia hupsuja samanlaisissa tamineissa. Mutta olisinko minä vuosi sitten pitänyt mahdollisena, että minä loikkailisin hienoston kansottamalla kylpyrannikolla valkeat liinahousut, ruusunpunainen paita ja purjehduslakki ylläni? En sitä usko. Moni seikka viittaa jonkunlaiseen hulluuteen — rauhalliseen vaiko raivoisaan, se on yhdentekevää.
Pasquale oli varsinainen syy siihen, että minä vein Carlottan mukanani pois Lontoosta. Hän kävi aivan liian usein luonamme, tekeytyi aivan liian tuttavalliseksi pikku tyttöni kanssa. Tämä toisti hänen lausumiaan aivan liian näppärästi. Carlotta on parastaikaa siinä vaarallisessa iässä, jolloin nuoret naiset helposti joutuvat Pasqualen kaltaisen kiehtovan olennon temppujen uhriksi. Jos hän näyttäisi pienintäkään taipumusta mennä naimisiin Carlottan kanssa, en minä sanoisi mitään. Minä antaisin pariskunnalle isällisen siunaukseni. Mutta minä tunnen Renessanssini ja minä tunnen Pasqualeni. Carlotta on vain uusi kiihotin — vain tällaista kiihottelua varten Pasquale näyttää elävän, se halpa konna. Mutta minä en aio antaa kenenkään murtaa Carlottan sydäntä. Minä otaksun, että Carlottalla on sydän, vaikka hänen osakseen ei olekaan tullut mitään sielua. Tätä minä näet yhä edelleen epäilen. Joka tapauksessa päätin poistaa Carlottan hänen vaikutuksensa alaisuudesta, asettaa hänet uuteen ympäristöön ja antaa hänen vapaasti seurustella nuorien miesten ja naisten kanssa siten huvittaakseni ja mahdollisesti kehittääkseni hänen mieltään.