Hän katseli minua hetkisen, nauroi, nosti kätensä kurkkuunsa, kääntyi nopeasti poispäin, tarttui sateensuojaani, ojensi sen minulle, työnsi minut taaksepäin ja paukautti kiinni oven aivan nenäni edessä. Ylen hämmästyneenä astuin portaita alas. Mikä Judithia vaivasi? Hän väitti tänä iltana, että kaikki miehet ovat julmia. Minähän olen mies, siis minä olen julma. Yksinkertainen johtopäätös. Mutta miten minä olen ollut julma?
Menin kotiin. Ei mikään ole niin lohdullista surulliselle miehelle kuin kävellä Lontoon kaduilla rankkasateessa. Hän ei halua mitään teennäistä hilpeyttä. Hänen mielialansa on sopusoinnussa likomärän ympäristön kanssa. Tuntuu hyvältä, kun koko maailma on ylösalaisin samalla kertaa.
Olen riisunut yltäni märät vaatteeni ja pukeutunut yönuttuun ja tohveleihin. Pöydältäni löydän kirjeen, missä on lapsellinen päällekirjoitus. Se on Carlottalta, joka viimeisen kahden viikon aikana on ollut Cornwallissa herrasväki Mc Murrayn luona. Luullakseni ei kaksi viikkoa milloinkaan ole tuntunut minusta niin pitkältä. Naurettavaan koulupojantapaan olen laskenut päivät hänen kotiintuloonsa — hän tulee ylihuomenna.
Kirje alkaa näin: "Seer Marcous rakas." Hän kirjoittaa nimeni näin leikillisen sopimuksen nojalla. Sanojen järjestys on hänen oma keksintönsä. "Rouva Mc Murray kysyy, annatteko te minun jäädä tänne vielä viikon ajaksi. Hän tahtoo kasvattaa minua. Hän sanoo, että minä olen loukannut ylimmäisen papin tunteita — ai, täällähän häntä nimitetään kirkkoherraksi — nyt minä muistan sen — sillä, että minä menin kävelemään ilman hattua erään pienen nuoren papin kanssa, ja sitten alkoi sataa, ja silloin minä panin hänen hattunsa päähäni, ja sitten me kohtasimme kirkkoherran. Mutta minä en hakkaillut sitä pientä pappia. Ei ei, minä sanoin hänelle, ettei hän saanut hakkailla minua, niinkuin se maustekauppaherra teki. Ja sitten minä sanoin hänelle, että jos hän kirjotti runoja, löisitte te hänet kuoliaaksi. Siinä kuulette, miten kiltti ja tottelevainen minä olen ollut. Ja rakas Seer Marcous, minä tahtoisin hyvin mielelläni tulla kotiin, mutta rouva Mc Murray sanoo, että minun täytyy jäädä tänne, ja hän saa kohta pienen kapalolapsen, ja minä olen hyvin onnellinen ja hyvä ja herra Mc Murray sanoo hullunkurisia asioita, niin että minun täytyy nauraa. Mutta kaikkein enimmin minä kumminkin pidän rakkaasta Seer Marcouksestani. Antakaa minun puolestani Antoinettelle ja Polifemukselle (toissilmäiselle kissalle) kaksi oikein hyvää suudelmaa! Ja tässä saa Seer Marcous yhden Caarlottaltaan."
Kuinka saattaisin vastata kieltävästi? Mutta minä toivon, että hän olisi täällä taas.
Lokak. 1 p.
En voinut nukkua viime yönä. Tänään en ole tehnyt työtä. Renessanssissa on alkanut aikakausi, joka ei huvita minua rahtuakaan. Turvaudun klubiini. Miksi vanhan yliopistonklubin pitää olla sellainen rauhattomuuden tyyssija? Ponting, muuan itsepintainen yliopettaja istuutui aamiaispöytäni ääreen ja keskusteli valtiotaloudesta ja golfpelistä. Osotin kohteliasta tietämättömyyttä näissä korkeissa aineissa. Hän vakuutti minulle, että jos tutkisin edellistä ja pelaisin jälkimmäistä, olisin pian terveempi sekä ruumiin että sielun puolesta, ja näin sanottuaan hän löi kädellään kapeaan rintaansa ja tekeytyi tuiman älyperäisen näköiseksi. Pelkään, että Ponting, kuten useimmat muutkin täkäläisistä miehistä, tutkii golfpeliä ja pelailee valtiotaloutta. Rauhallisempina hetkinäni minulla ei ole mitään Pontingia vastaan. Mutta tänään minua ei vähääkään liikuttanut hänen suuri menestyksensä sillä tai sillä peliradalla, ja hänen kypsymätön talousoppinsa häiritsi ruuansulatustani.
Kun mieli synkkänä kävelin Piccadillyä pitkin, tuli minua vastaan vakava Rosalie-serkkuni puettuna vakavaan pukuun. Hän nyökkäsi minulle ohimennen ja olisi jatkanut matkaansa, ellen minä olisi pysäyttänyt häntä. Hän käänsi ikäänkuin vedoten kalpeat kasvonsa minun puoleeni, ja hänen ilmeettömiin silmiinsä tuli pelon välähdys. Minun mieleni kuohahti.
"Minkätähden", minä kysyin, "sinä kartat minua kuin ruttotautista?"
Hän mutisi, ettei hän karttanut minua, vaan että hänellä oli kiire.