"Kautta taivaan", sain sanotuksi, "minä tahtoisin antaa koko sieluni saadakseni naida hänet."
Ja sokean tavoin minä hoipertelin ulos talosta.
Siitä silmänräpäyksestä saakka, jolloin keksin itsessäni tämän hämmästyttävän halun, tähän hetkeen asti olen tuntenut sen polttavan mieltäni. Jos sanoisin, että minä rakastan Carlottaa, olisi se Niagaran nimittämistä puroksi. Minä himoitsen häntä kaikkine sydän- ja aivosäikeineni. Hän on minulle ainaisena kiusauksena. Hänen tukkansa tuoksu täyttää minun sieraimeni. Hänen äänensä kyyhkyskuhertelu kuuluu minun korvissani. Kun minä ummistan silmäni, tunnen hänen ruusuhuultensa kosketuksen poskellani. Hänen liikkeidensä viehättävä sulo häikäisee minun silmäni.
Minä en voi elää ilman häntä. Tähän saakka on kotini ollut kylläkin kolkko — aavemainen kodin sijainen. Ilman häntä koko elämäni tästälähin tulee olemaan tyhjän arvoista kerrassaan. Minun sydämeni on huutanut häntä luoksensa näiden kahden viikon aikana, vaikka minä en ole käsittänyt sitä. Nyt minä olen selvillä siitä. Minä saattaisin seisoa parvekkeellani ja nostaa käteni etelää kohti, missä hän oleskelee, ja kohottaa ääneni ja voimieni takaa huutaa häntä. Ei ole olemassa niin pirullista mielettömyyttä, etten minä tänä iltana voisi tekeytyä syypääksi siihen. Hulluin australialainen koira saattaisi, jos se vain osaisi ymmärtää tilani, kehittyä pitemmälle hulluudessansa.
Kello on kaksi. Minun täytyy mennä levolle. Otan kirjahyllyltäni Epictetuksen. Hänen pitäisi voida vaikuttaa kylmän kylvyn tavoin kuumeisimpaankin mieleen. En ole lukenut pitkältä, ennenkuin eteeni joutuu seuraava lohtuisa lause: "Taistelu viehättävän tytön ja alottelevan filosofin välillä on epätasainen." Hän ivaa minua, tuo kylmäverinen opettaja. Minä heitän kirjan toiselle puolen huonetta. Mutta hän on oikeassa. Minä olen ainoastaan alotteleva filosofi. Minun järkeni ei voi suoda minulle mitään varustusta, joka pystyisi vastustamaan Carlottaa. Minussa ei ole mitään vastustusvoimaa. Minä olen auttamattomasti hukassa.
Mutta kautta taivaan, olenko minä hullu? Eikö tämä päinvastoin ole elämäni kaikkein tervejärkisin hetki? Neljäkymmentä vuotta minä olen elänyt maailmassa kuin automaatti, nyt äkkiä herään näkemään, että olen mies. Minä tunnen olevani suloisen, pursuilevan nuori. Minä olen vain kaksikymmenvuotias. Koska en milloinkaan ole elänyt, en milloinkaan ole vanhennut. Elämä muodostuu musiikiksi — hurjaksi, pääenkeli Weber'in säveltämäksi "Tanssiin kutsuksi." Minä nauran äänekkäästi. Polyphemus, joka Carlottan sohvannurkasta on katsellut minua ainoalla, vinolla silmällään, hyppää alas lattialle ja loikkailee raivoisasti ympäri huonetta. Hei, vanha veikkoseni! Virtaileeko sinunkin suonissasi inhimillinen veri? Kas niin, pistetään tässä nyt pieniksi pidoiksi! Uni hiiteen! Mennään kellariin ja otetaan sieltä Pommety-pullo ja juodaan yhdessä Elämän ja Nuoruuden ja Rakkauden, niiden riemujen ja ihanuuden malja.
Hän päästää ilonhuudon ja hyppelee ympärilläni. Kellarin pimeydessä hänen ainoa silmänsä kiiluu kuin tähti, ja hän kehrää riemulaulun. Minä sivelen hänen selkäänsä, ja siitä kuin sataa säkeneitä. Me astumme taas äänettömiä portaita ylös, minä kannan Pommery-pulloa ja maitomukia — sillä sinäkin saat mässätä, Polyphemus; ja koska minä olen unohtanut ottaa mukaani teevadin, saat juoda tavalla, jolla mikään kissa ei vielä ole juonut, vanhalta kallisarvoiselta lautaselta jota koristaa ferraralaisen Este-suvun vaakuna ja jota käyttäessään Lucrezia Borgia nauroi maailman nuoruusaikoina. Vahinko, että kissat eivät osaa juoda samppanjaa. Minä olisin tänä iltana juottanut sinut rama-humalaan. Me juomme, ja hänen kielensä mauskutus on bassona soodavesipikarissa kuohuvan samppanjan tenhoisaan diskanttiin.
Oi, te paratiisin maidon kaksois-kauppiaat, minä ihmetellen kysyn Omarin tavoin, mitä te voitte ostaa puoleksikaan niin arvokasta kuin se, mitä te myytte. Moottorivaunujako rouva Pommerylle ja leivoksia nuorelle herra Grenolle? Minä en mielelläni kuvittele teitä tavallisiksi kuolevaisiksi, joiden tarpeisiin kuuluvat sylinterihatut, sateensuojat ja muut kunnianarvoisten ihmisten paheet. Te olette pikemmin hyväätekeviä puolijumalia, viinin, Castor ja Pollux, haaveolentoja, jotka Ei-missään nimisestä auringottomasta maasta kaadatte maljoihimme elämänilon kultaista nestettä!
Muutama sana kirjoitettuna tuohon sähkösanomakaavakkeeseen toisi hänet takaisin kotiin huomisillaksi. Ei sittenkään. Mitä on yksi viikko? Lyijynraskaasti edeten se on iäisyys; mutta kiitäen kyyhkyssiivin se on vain sekunti. Minun täytyy sitäpaitsi ehtiä tottua nuoruuteeni. Minun täytyy yritellä sen hulluuksia, minun täytyy oppia sen viisauden sanasto. Neuvottelemme yhdessä, Polyphemus, mitenkä voimme muuttaa nämä ajatusten homeen synkistämät huoneet rakkautta säteileviksi, rakkautta tuoksuviksi morsiuskammioiksi. Tyhjentäkäämme vielä hänen viehätysvoimansa malja! Hänen hengityksensä se Taivaallisten Kaksosien juomassa kuohuu minun huulillani. Tahtoisin antaa koko sieluni saadakseni naida hänet — niinhän minä sanoin? Mutta silloinhan minä ostaisin hänet halvasta rahakolikosta. Minä tahtoisin luovuttaa koko maailmankaikkeuden sielun saadakseni suudelman häneltä.
Minä tartun Polyphemusta etukäpäliin, ja hänen takajalkansa hoippuvat ilmassa. Hän nuoleksii yhä suutansa ja katselee minua ivallisesti. Hän on turroksissaan juhla-ateriansa jälkeen, ja minä tunnen pettymystä. Yhdentekevää; minäpä ravistelen intoa häneen.