"Silloinpa ei juuri voisi puhua orjantappuranlehvistä", minä mutisin.
Antoinette nauroi. "Entä herra itse? Hän on aivan yhtä hullu. Eikö hän ole pannut uusia uutimia neidin huoneeseen, eikö hän ole antanut hänelle uutta toalettipöytää, eikö siellä ole kokonainen kokoelma hopeaharjoja ja kampoja — enkä tiedä, mitä kaikkea, aivan kuin olisi hän prinsessa? Herra ei enää voi sanoa, että minä yksin hemmottelen rakasta enkeliä."
"Herra", minä selitin paremman vastauksen puutteessa, "sanoo, mitä herra tahtoo."
"Siihen herralla epäilemättä on oikeus", Antoinette sanoi kunnioittavasti, mutta silmänvilkutus osotti hänen ajattelevan muutakin.
Epäileekö tuo ovela nainen jotakin? Ehkä valmistukseni Carlottan vastaanottamiseksi ovat menneet hiukan liian pitkälle — niiden laskuun näet alakerrassa oleva seurusteluhuone on muutettu naishuoneeksi. Siinä minulla on ollut tekemistä koko viikoksi. Mutta mitä minä siitä välitän? Ei viivy kauan, ennenkuin sanon hänelle: "Antoinette, täällä tulee häät!"
Minun täytyy olla varuillani, ettei hän ilonsa ylenpalttisuudessa paina minua uhkeaa rintaansa vastaan.
XIV LUKU.
Lokak. 7 p.
Paddington-asemalla tapasin Sebastian Pasqualen, joka käyskenteli tulevien junien asemasillalla. Kun en ollut nähnyt häntä enkä kuullut hänestä heinäkuun lopusta asti, olin otaksunut, että hän tapansa mukaan oli matkoilla. Hän tervehti minua ylen ystävällisesti ulkomaiseen tapaansa ojentaen minulle molemmat kätensä.
"Kunnon ystäväni Ordeyne! Kuka olisi luullut saavansa nähdä sinut täällä? Mikä tuuli puhaltaa sinut Paddingtonille?"