Hänen hymyilynsä meidän erotessamme teki minuun jäätävän vaikutuksen — naamio se minulle hymyili, eikä mikään elävä nainen, eivätkä nuo kasvot olleet Judithin kasvot. En odota mitään erikoista huvia huomisillasta.
Carlottan kehotuksesta olen kirjoittanut pari riviä Pasqualelle ja pyytänyt hänet mukaan. Hänen iloisuutensa antaa tilaisuudelle jonkunlaisen juhlallisen leiman, joka häikäisee Carlottaa. Viime aikoina olen usein ajatellut Neaappelin Alfonso Jalomielisen toivotonta rakkautta, jota paavi Pius II kuvailee muistelmissaan. Minussa nimittäin toisten ihmisten onnettomat rakkausasiat alkavat herättää sairaloista mielenkiintoa, ja minä alan vertailla niitä omaan tilaani. Jos he ovat kestäneet kidutuksen, miksen minä sitä tekisi. Mutta Alfonso lempi Lucrezia d'Alagnaa, kaunista siveää jääpatsasta, joka rakasti häntä; minä sitä vastoin himoitsen lämminveristä olentoa, ja minun tarvitsee vain ottaa hänet omistaakseni hänet, mutta hän ei rakasta minua enemmän kuin hän rakastaa poliisikonstaapelia, joka tervehtii häntä astellessaan edestakaisin kadulla. Minä en saata ottaa häntä. Jokin, joka on intohimoani voimakkaampi, asettuu eteeni voittamattomaksi esteeksi. Minä rakastan häntä sieluineni yhtä hyvin kuin ruumiineni, ja minun sieluni huutaa sitä sielua, jonka Kaikkivaltias unohti luodessaan hänet.
Tänä iltana sain kirjeen erään aikakauslehden toimittajalta. Häntä ilahduttaisi suuresti, jos tahtoisin kirjoittaa renessanssiartikkelin saksalaisesta, venäläisestä ja englantilaisesta yrityksestä puhdistaa Borgia-perheen maineen. Kuusi kuukautta sitten tämä tarjous olisi tuottanut minulle suurta huvia. Tänään — mitä merkitsevätkään minulle Borgia-perheen jäsenet tai ne juhlalliset herrat, jotka Atheneumin lukuhuoneissa uinahdellen lueskelevat esitystäni tämän rakastettavan perheen moitteettomista murhista ja myrkytyksistä? Tämä kaikki on kiusatulle mielelle vain turhuutta ja harmia.
Kirjoittaessani ovi avautuu. Käännän päätäni ja näen Carlottan — avokaulaisena — tukka levällään hartioilla, ja paljaat jalat pistäen ruusunhohtavina hänen yöpaitansa helman alta.
"Voi, Seer Marcous, rakas, minua peloittaa kovasti!" Hän juoksi minun luokseni ja tarttui takkini taitteisiin minun noustessani seisomaan.
"Mikä on hätänä?"
"Minulla on rotta sängyssäni."
Polyphemus selvitti pulman hypähtämällä alas sohvalta ja hieromalla selkäänsä hänen jalkojaan vastaan.
"Ottakaa kissa ja käskekää sen tappaa rotta", minä sanoin, "ja menkää heti takaisin vuoteeseenne!"
Ääneni mahtoi olla epäystävällinen, sillä hän katseli minua suuret silmät täynnä viatonta nuhdetta.