"Kas niin, ottakaa kissa ja menkää", minä sanoin. "Te ette saa tulla alas noin puettuna."
"Ja minä kun luulin olevani oikein hauskan näköinen", Carlotta sanoi ja astui askelen lähemmäksi.
Istuuduin kirjotuspöytäni ääreen ja katselin kiinteästi papereitani.
"Te olette hourin näköinen, joka on karkotettu Paratiisista sopimattoman käytöksen vuoksi", minä sanoin.
Hän nauroi omituista, kuhertelevaa nauruaan.
"Hou! Seer Marcous on loukkaantunut!" Ja sitten hän juoksi ulos hieroen Polyphemuksen kuonoa kasvojaan vastaan.
Ihmettelen, tokkohan piru vanhoilla päivillään sekottaa vuosisadat ja vahingossa pitää minua keskiaikaisena pyhimyksenä? Esimerkiksi Paphnutiuksena, jota viettelijätär ahdisteli. Kuinka legendassa taas kerrotaankaan? Päästäkseen hänestä vapaaksi, hän polttaa toisen kätensä, jonka jälkeen nainen kaatuu kuolleena maahan. Hän rukoilee, ja nainen herää taas eloon ja rupeaa nunnaksi. Ei, herra Diavolo, minä en ole Paphnutius. Minä en tahdo silpoa jäseniäni, enkä myöskään tahdo, että Carlotta kaatuu maahan kuolleena; en myöskään voi rukoilla enkä siten saada aikaan hurskasta ylösnousemusta. Minä olen vain nykyaikainen mies, jota kiusataan yli voimain, ja joka tuskin tietää, mitä hän sanoo tai kirjottaa.
Minä en ole taikauskoinen; mutta tänä iltana tuntuu minusta, kuin olisin jonkun onnettomuuden partaalla. Käyskentelen levottomana huoneissani. Uuninreunuksella on kolme hopeakehyksistä valokuvaa: Judith, Carlotta ja Pasquale. Kaikki se ivallinen leikillisyys, joka on heissä jokaisessa erikseen, näyttää tänä iltana leijailevan valokuvien ympärillä ja pilkkaavan minua. Ulkona syysmyrsky ulvoo puissa kuin tuomittujen sielujen lauma. Kuulkaa vain! Herra Diavolo se siellä itse saattaisi ratsastaa ohi kajahuttaen ivallisia sotahuutoja.
XV LUKU.
Lokak. 26 p.