Tiesinhän, että jotakin tapahtuisi. Herra Diavolo ei turhanpäiten ratsasta ihmisten ikkunoiden ohitse; ei hän myöskään turhanpäiten vala ivan henkeä määrättyihin valokuviin.
Söimme päivällistä Trosaderossa. Carlotta rakastaa musiikkia ja baabelilaista kieltensekotusta ja voimakasta kukkastuoksua ja surinaa ja melua ja häikäisevää valaistusta; muuten olisin valinnut rauhallisemman paikan, missä tarjoilijain askeleet eivät kuulu, ja missä ainoastaan seuraan kuuluvien ystävien hiljainen keskustelu kääntää huomion tarjolla olevista herkuista. Mutta näissä loistavissa, meluisissa palatseissa aivot eivät saata ottaa vastaan mitään vaikutuksia kieli- ja kitahermoista; siellä syö ajattelematta, aivan kuin koira. Mutta siitä Carlotta vähät välittää. Ehkä minäkään en yhdeksäntoistavuotiaana siitä paljoa välittänyt. Enkä minä välittänyt siitä tänäänkään, sillä ajatukseni olivat toisaalla, eikä edes Luculluksen tarjoama päivällinen olisi minulle maistunut. Katsellessani Judithia tunsin tuskanpistoksen sydämessäni. Hänen tarkotuksenaan ja toivomuksenaan oli ollut esiintyä kilpailijattarensa räikeänä vastakohtana; hän näytti nuoremmalta ja sievemmältä kuin moneen kuukauteen, mutta niin hauraan sievältä. Hänen ruiskukan värinen pukunsa teki hänen orvokinsiniset silmänsä vieläkin tummemmiksi; vaaleassa, kiharassa tukassa loisti sininen perhonen. Hänen poskensa olivat kevyesti ja erittäin hyvin maalatut. Koko hänen pukunsa näytti olevan jotakin ilmavaa unikangasta — luulen, että sitä nimitetään chiffon'iksi — se ympäröi hänen kaulaansa ja käsivarsiaan kuin merenvaahto. Hän oli kuin koskematon Undine, merenvaahdon ja merenkukkasen yhdistelmä; koko hänen olemuksessaan oli jotakin yliluonnollista, joka loi kauneuden heijastuksen hänen kasvoihinsa. Minä en tiedä paljoakaan naisista, en enempää, kuin mitä kuluneet katkerat kuukaudet ovat minulle opettaneet; mutta minä ymmärrän, että saadakseen aikaan tämän hauraan kauneuden, hän on viettänyt monta levottomuuden, mietiskelyn, toivottomuuden ja epätoivon tuntia. Minä tiedän, että niin oli. Minä tiedän, että se oli vaatimusta taisteluun, uhmaa, voimainmittelyä; ja tämä tietoisuus tuotti minulle tuskaa (sillä naisen sielu — ah, se on pyhää alaa!) ja minä toivoin, että maa avautuisi ja nielisi minut.
Istuuduimme pöydän ääreen, joka oli ison salin keskellä — rauhallinen nurkka parvekkeella kaukana musiikista ei ole Carlottan mieleen — ja alussa keskustelu koski mitättömiä asioita. Yhtäkkiä Pasquale, joka oli puhunut Judithin kanssa, kääntyi minun puoleeni.
"Minä vuonna minä taas tulinkaan takaisin Abyssiniasta, Ordeyne?"
"Sen minä olen unohtanut."
"Sepä tyhmää. Minä tahtoisin muistaa sen."
"Minä luulen, että se tapahtui vuonna 1894", sanoi Judith tyynesti.
Pasquale, joka vielä puoli tuntia sitten ei tietänyt, että Judithia oli olemassakaan, tuijotti häneen hämmästyneenä.
"Minä luulen, että te olette oikeassa. Niin, te olette tosiaankin oikeassa. Mutta kuinka te tiedätte sen?"
"Sir Marcuksen kautta", vastasi Judith kohteliaasti, "minä tunnen teidät vanhastaan. Minä voisin kirjottaa elämäkertanne ja luetella kaikki seikkailunne — niin, en kaikkia — mutta niiden tapahtuma-ajat kyllä olisivat oikeat, sen vakuutan. Sellaiseen minulla nimittäin on aivan erikoinen taipumus."