"Herra tietää", minä sanoin ja purin huuleni yhteen.
Päivälliset eivät olleet hauskat. Toivoin, että ilta olisi lopussa ja että Carlotta taas olisi kotona minun luonani. Tunsin omituista pelkoa ajatellessani Empire-teatteria.
Saavuimme sinne, kun ensimäinen baletti oli loppumaisillaan. Istuuduttuaan paikalleen Carlotta heti nojasi molemmat kyynärpäänsä aitionreunaan ja suuntasi huomionsa kokonaan siihen, mitä näyttämöllä esitettiin. Pasquale jutteli Judithin kanssa. Halusin olla yksin muutaman minuutin ajan, jonka vuoksi läksin pois aitiosta ja kävelin ensi rivin takana. Aitiossa olijat joko istuivat kumartuneina eteenpäin katsoen näyttämölle päin tai nauttivat virvokkeita taempana olevien pikku pöytien ääressä. Korea, kullattu tupakansavun ja ihmisten täyttämä teatteri tuntui minusta epätodelliselta, näyttämö vain haavekuvalta. Minä ihmettelin, miksi minä — olento, joka kuuluin todelliseen maailmaan — olin täällä. Minut valtasi mieletön halu paeta kauas kaikesta, mennä ulos kaduille ja vaeltaa, vaeltaa ikuisiksi ajoiksi pois maailmasta. Astelin eteenpäin vaipuneena näihin haaveellisiin mietiskelyihin, kun yhtäkkiä törmäsin toista kävelijää vastaan ja sen kautta pakostakin palasin takaisin todellisuuteen. Uhrini oli vanhanpuoleinen, lihava itämaalainen, jolla oli punainen fetsi päässään. Hänellä oli pitkä nenä ja pienet viekkaat silmät, ja kasvot täynnä rokonarpia. Hän vastasi kohteliaasti anteeksipyyntöihini. Silloin tulin ajatelleeksi, että käyttäydyin hyvin epäkohteliaasti ja naurettavasti, ja menin takaisin aitioon. Siirsin tuolini Judithin viereen.
"Sinä olet hankkinut minulle paljon huvia tänä iltana", hän sanoi hymyillen.
"Aiotko panna Pasqualen pään pyörälle?" kysyin minä leikkisästi.
"Sinä olet julma", kuiskasi Judith, ja hänen silmäluomensa vavahtelivat.
Punastuin hämilläni; en ollut harkinnut sanojani. En voinut sanoa muuta kuin: "Pyydän anteeksi", jolle Judith nauroi — katkerasti ja kylmästi. Minä istuin vaiti. Näyttämöllä toinen numero seurasi toista. Esiripun laskeuduttua Carlotta vaipui alas tuoliinsa, huoahti tyytyväisenä ja nyökkäsi ystävällisesti minulle.
"Muistatteko te", hän kysyi kääntyen minun puoleeni, "kun ensi kerran veitte minut teatteriin? Minä sanoin, että tahtoisin elää täällä. Eikö se ollut tyhmää?"
Hän kääntyi taas saliin päin, karkasi sitten yhtäkkiä pystyyn ja peräytyi nopeasti aition nurkkaan. Mitä hurjimman kauhun ilme kasvoissaan hän osotti sormellaan jotakin.
"Hamdi — hän seisoo tuolla alhaalla — hän on nähnyt minut."