Alakuloisuudestani huolimatta minun täytyi nauraa, minun täytyi pitää hänestä. Hänen käytöksessään oli jotakin haaveellista, ritarillista; tuossa kaikkien sovinnaisten tapojen halveksimisessa oli jotakin suuremmoista; jotakin kummallista, seikkailumaista, odottamatonta; hänen säälissään oli jotakin jumalallista. Se oli tämän pitkän ja murheellisen päivän ainoa valonvälähdys.
Olen täyttänyt Judithille antamani lupauksen. Söin murkinani ja päivälliseni klubissa, ja sitten koetin saada tunnit kulumaan klubin kirjastossa. Aikomukseni oli tänä aamuna ryhtyä välttämättömiin valmistuksiin avioliittomme solmimista varten. Käytyäni Judithin luona en kuitenkaan tuntenut mitään halua siihen. Lykkäsin sen huomiseksi. Olen pitänyt päivää murheen päivänä. Olen surrut säkissä ja tuhkassa. Olen parhaimman kykyni mukaan katunut suurta syntiäni. Carlotta on mennyt levolle ja nukkuu jo. Hän paneutui aikaisin vuoteeseensa, kertoi Antoinette, hänellä oli kova päänsärky. Eipä kummaa, lapsi parka.
Muutama minuutti sitten minut valtasi halu pistäytyä hänen huoneeseensa nähdäkseni omin silmin, kuinka hän jaksoi. Päänsärky on monen taudin alku. Mutta muistin lupaukseni ja luovuin aikeestani. Hänen äänensä hyväilevä sävy olisi houkutellut minut hänen luokseen, hänen käsivartensa olisivat kietoutuneet minun kaulaani, ja minä olisin unohtanut Judithin.
XVII LUKU.
Lokak. 28 p.
Nousin myöhään vuoteestani tänä aamuna. Kun tulin alas aamiaista syömään oli Carlotta jo mennyt soittotunnilleen.
Ajoin heti asianajajani luo hankkiakseni erikoisen avioliittoluvan.
Kello yksi olin taas kotona. Hallissa Stenson tuli minua vastaan.
"Anteeksi, Sir Marcus, mutta neiti ei vielä ole tullut kotiin."
Odotin levottomana tunnin ajan. Niin kauan hän ei koskaan ennen ollut viipynyt. Kello kaksi menin herra Stuerin luo Avenue Road'ille — viiden minuutin kävely.