Tuijotin vieraaseen herraan pari sekuntia ja loin sitten kysyvän katseen Judithiin.
"Sir Marcus", Judith sanoi, "sallikaa minun esittää teille mieheni, herra Rupert Mainwaring."
Hänen miehensä? Tämä lempeä evankelinen pastoriko hänen miehensä? Mutta hieno keikari, joka oli häikäissyt Judithin silmät — minne hän sitten oli joutunut? Kevytmielinen roisto, joka oli tuhonnut vaimonsa elämän — missä hän oli? Sanattomana hämmästyksestä kumarsin hänelle, mutta vielä enemmän hämmästyin, kun Judith syöksyi huoneen poikki päästäen omituisen äännähdyksen, joka päättyi kimakkaan, hermostuneeseen nauruun hänen hyökätessään ulos ovesta. Kuulin hänen huutavan hysteerisesti käytävässä; sitten paukahti taas ovi kiinni, ja minä ymmärsin, että hän oli sulkeutunut makuuhuoneeseen. Välittämättä vasta saapuneen aviomiehen läsnäolosta minä soitin sähkökelloa, ja keittäjätär, joka huudon kuultuaan oli hyökännyt ulos keittiöstä, noudatti heti kutsuani.
"Menkää emäntänne luo! Hän on sairas", minä sanoin.
Tyttö kiiruhti pois. Pastori ja minä katselimme toisiamme.
"Pelkään pahasti", sanoin minä, "että olen tullut sopimattomaan aikaan.
Toivon toiste saavani tutustua teihin."
"Tehkää toki hyvin ja jääkää tänne!" hän sanoi, "Vaimoni on vain hiukan hermostunut ja toipuu kyllä pian. Pyydän, että suotte hänelle anteeksi. Minä tahtoisin kernaasti jutella vähän teidän kanssanne."
Hän tarjosi minulle tuolin, minun oman tuolini, mukavan, leveäistuimisen empiretuolin, jonka minä monta vuotta sitten olin antanut Judithille syntymäpäivälahjaksi ja jossa minun aina oli tapana istua. Hän tarjosi sen minulle kuin talon isäntä ainakin tehden hyvin kohteliaan kädenliikkeen. Tilanne oli omituinen. Joku kekseliäs paholainen oli varmaankin järjestänyt sen ollakseen korkeille jumalille mieliksi. Hieroin silmiäni istuutuessani. Oliko tämä papillinen herra ruskeine poskipartoineen ja kaljuine päälakineen todellinen? Hieromalla silmiäni hankin itselleni kuitenkin varmuuden, ettei mikään harhanäky ollut kysymyksessä. Hän oli lihaa ja verta ja katseli minua yhä edelleen hyväntahtoisen näköisenä. Se oli kauheaa. Roistomaisen aviomiehen häpeällinen käytös oli se pohja, se pyhä pohja, johon Judithin ja minun välinen suhde perustui, ja tässä nyt tämä arvokas, kunnioitusta herättävä mies pyysi anteeksi vaimonsa puolesta, pyysi minua istuutumaan minun omaan tuoliini! Tulin ajatelleeksi Judithin sanoja, että salissa vallitsi pyhäinen rauha, ja minun täytyi tarttua tuolin käsinojaan, jotten kävisi hysteeriseksi kuten Judith.
Jos olisin nähnyt aviomiehen sellaisena, kuin hän legendan mukaan oli, olisin suuresti hämmästynyt. Mieleni olisi joutunut kuohuksiin, siksi että Judithin onnea koskevat suunnitelmani olisivat rauenneet tyhjiin. Mutta se olisi ollut normaalia. Mutta se seikka, että hän ilmestyi evankelisen papin hahmossa — evankelinen pappi tuntui minusta vähemmin kuin mikään muu ihmisolento sopivan yhteen Judithin kanssa — se oli minun mielestäni, kuten sanottu, pelottavan kummallista.
"Minä kuulen, Sir Marcus", hän sanoi ja erotti varovaisesti pitkän takkinsa liepeet toisistaan, ennenkuin hän istuutui, "että te olette vaimoni hyvä ystävä."