"Minä ansaitsen pilkkanne", hän sanoi. "Ne olivat synnin päiviä. Minä ansaitsen jokaisen nöyryytyksen, joka saattaa kohdata minua. Mutta sittemmin minä olen löytänyt Jumalan armon. Minä löysin sen keila kolme iltapäivällä tammikuun kahdeksantena päivänä vuonna kahdeksantoistasataa —"
"Vuosiluvulla ei tässä ole mitään merkitystä", minä keskeytin.
Minua inhoitti. Mies oli tekopyhä teeskentelijä. Hänen halpamainen tarkotuksensa oli hankkia käsiinsä Judithin pieni pääoma. Minä näin konnanteon loistavan esille hänen ylöspäin käännettyjen silmiensä valkuaisista.
"Minusta olisi mieluisaa", jatkoin nopeasti, "jos tahtoisitte siirtyä asiaan, minä tarkotan — sanoa, mitä teillä on sanottavana. Minä otaksun, että se koskee rouva Mainwaringia. Hän on tyytynyt oloihinsa ja osannut järjestää elämänsä jotenkin rauhalliseksi ja miellyttäväksi, kunnes te nyt äkkiä tuotte siihen häiritsevän aineksen. Te nähtävästi tahdotte selittää minulle, mistä syystä te sen teette — mutta minä en saata käsittää, mitä tekemistä Jumalan armolla on sen asian kanssa."
Hän karkasi pystyyn ja ojensi molemmat kätensä eteenpäin aivan kuin haltioitunut profeetta.
"Mitä tekemistä sillä on sen kanssa? Mutta sehän on alku ja loppu, syy ja juuri, koko asian ydin. Jumalan armo se esti minua jatkamasta syntistä elämääni. Jumalan armo se siitä hetkestä saakka on valaissut polkuani ja johdattanut minut pyhitykseen. Jumalan armo se on muuttanut minut ja tehnyt minusta sen, mikä minä nyt olen. Jumalan armo se on vienyt minut tänne kerjäämään polvillani sen naisen anteeksiantoa, jolle minä olen tehnyt vääryyttä. Jumalan armo ja hänen Poikansa, Herramme Jeesuksen Kristuksen, joka varjosti minut suurella valkeudella tuona tammikuun iltapäivänä, aivan niinkuin se varjosti Saulus Tarsolaisen. Jumalan armohan se on saanut kaiken aikaan."
"Herra Mainwaring", minä sanoin, "sellainen puhe on joko Jumalan herjausta tai —"
Hän ei antanut minun sanoa, mikä toinen mahdollisuus oli.
"Herjausta!" hän toisti. "Mutta, ihminen, miksi te minua luulette? Luuletteko, että lasken syntistä leikkiä? Ettekö voi nähdä, että minä tarkotan veristä totta? Tulkaa katsomaan, missä minä asun —" hän tarttui minua käsivarteen, ikäänkuin olisi hän heti tahtonut vetää minut mukaansa — "Hoxton'in köyhien keskuudessa. Te tuskin tiedätte, missä Hoxton on — en minäkään sitä tiennyt, kun elin teidän tapaanne — Hoxton, harmaan epätoivon erämaa, minne maailman aurinko tuskin paistaa, puhumattakaan Jumalan valosta. Tulkaa katsomaan itse, ihminen, valehtelenko minä!"
Silloin minä ymmärsin, että mies oli puhunut sielunsa sisimmästä, että hän puhui melkein pelottavan rehellisesti.