"Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi", minä sanoin, "että näytin epäilevän vilpittömyyttänne. Voitte katsoa sen johtuvan siitä, etten ollenkaan tunne evankelisen hurskauden lausetapoja."
Hetken verran hän katsoi minuun kysyvästi, sitten hän jatkoi maailmanmiehen tyyneen tapaan ja herttaisesti hymyillen:
"Monta vuotta sitten minulla oli kunnia tuntea teidän isoisänne — parooni vainajan. Sallitteko minun sanoa, että te muistutatte häntä?"
En koskaan ole kuullut kenenkään vastaavan anteeksipyyntöön miellyttävämmin ja tahdikkaammin. Hän oli jälleen hieno Rubert Mainwaring ja näytti minulle, mikä oli ollut hänen vetovoimanaan.
"Olkaa hyvä ja jääkää istumaan", hän sanoi vakavasti, "ja sallikaa minun selittää!"
Hän kertoi elämänsä tarinan. Oli hyvä, hän sanoi, että syrjäinen (minäkö syrjäinen siinä kodissa!) sai kuulla sen. Ei mikään estänyt minua julkaisemasta sitä. Niin — itse asiassa se oli hänestä hyvin mieluisaa. Ellei muistini petä minua — aivojani nimittäin pyörrytti kuunnellessani häntä — oli hänen kertomuksensa pääpiirteissään tällainen:
Hän oli ollut synnin lapsi — ei ainoastaan epämääräisessä kirkollisessa merkityksessä, vaan aivan käytännössä. Hän oli tehnyt kaikki mahdolliset rikokset, paitsi niitä, jotka johtavat rangaistuslaitoksiin tai hirsipuuhun. Hän joi, hän vietteli naisia, hän oli pelipetturi, urheilumaailmassa hänellä oli huono maine. Hänen seurapiirinsä muodostivat sivistyneen maailman huonoimmat mies- ja naisainekset. Hän oli houkutellut Judithin jättämään ensimäisen miehensä ja sen kautta murtanut miesraukan sydämen, niin että hän kuoli pian sen jälkeen. Sitten hän oli mennyt naimisiin Judithin kanssa ja hylännyt hänet tarjoilijattaren tähden, jonka hän sitten taas oli hylännyt. Hän oli rypenyt, käyttääkseni hänen omia sanojaan, synnin loassa. Hän oli, niinkuin aina olin luullutkin, pahin roisto, jonka saattoi tavata vankilamuurien ulkopuolella. Eräänä päivänä muuan kaunis tyttö, jota hän oli seurannut kadulla, tämän tietämättä, sai hänet houkutelluksi herätyskokoukseen. Mainwaring kuvaili minulle tämän kokouksen niin vilkkaasti, että jos minun tylsistynyt mieleni yleensä olisi kyennyt ottamaan vastaan uusia vaikutuksia ja tuntemaan uusia tunteita, olisin ehkä minäkin kääntynyt herätyssaarnaajan sanojen vaikutuksesta. Hän lausui ulkoa pitkiä kappaleita saarnasta, nousi seisomaan, heilutteli käsivarsiaan, pauhasi ja huusi. Se oli liikuttavaa. Se oli naurettavaa. Se oli myöskin ylen kiusallista. Vihdoin hän pyyhki otsaansa ja kiiltävää päätään.
"Ennenkuin kokous oli lopussa, rukoilin polvillani sen nuoren tytön vieressä, jonka olin aikonut houkutella perikatoon. Menin kadulle uskovaisena miehenä, Jumalan armon täyttämänä. Päätin omistaa elämäni yhdelle tehtävälle — tahdoin voittaa sieluja Kristukselle. Riisuin yltäni vanhat syntiset tottumukseni kuin puvun. Suoritin papintutkinnon. Olen nyt diakoni ja pienen — sinkkisen — Hoxton'issa sijaitsevan lähetyskirkon pappi. Jumalan teot ovat ihmeelliset, Sir Marcus."
"Se ansio niillä yleensä katsotaan olevan", minä sanoin typerästi.
"Te epäilemättä ihmettelette, Sir Marcus", hän jatkoi, "minkätähden minä annoin niin pitkän ajan kulua heräämiseni jälkeen, ennenkuin palasin vaimoni luo. Minä määräsin itselleni koetusajan. Oli välttämätöntä, että koettelin tahdonvoimaani ja kykyäni vastaisuudessa hyvittää hänelle tekemäni maalliset vääryydet. Nyt minä olen tullut tarjoomaan hänelle kristillisen kodin."