Minä tuijotin häneen suu auki.
"Vaaditteko te, että Judith eläisi teidän luonanne teidän vaimonanne
Hoxton'issa?" minä kysyin töykeästi.
"Miksei? Hän on minun vaimoni."
Minä nousin paikaltani ja kävelin kiihtyneenä edestakaisin huoneessa.
Mitään sellaista ei koskaan ollut juolahtanut mieleenikään.
"Miksei, Sir Marcus?" hän kysyi uudelleen.
"Siksi, ettei Judith ollenkaan ole sellainen nainen", sanoin epätoivoisena. "Hän ei pidä Hoxton'ista ja sopisi yhtä huonosti pieneen sinkkiseen lähetyskirkkoon kuin minä ratsurykmenttiin."
"Jumala järjestää sen asian", hän sanoi vakavasti. "Hänelle on kaikki helppoa."
"Mutta Judith tuntee Hänen persoonallisen olemassaolonsa suhteen arveluttavia filosofisia epäilyksiä", minä huudahdin.
Hän hymyili anteeksiantavaisesti ja huiskutti kädellään pois Judithin epäilykset.
"Mitä siihen kohtaan tulee, en ollenkaan pelkää", hän huomautti.