"Mutta se on aivan mahdotonta", väitin minä vielä kerran vastaan ja turvauduin uusiin näkökohtiin. "Judith tarvitsee iloa ja naurua, jota elämä teidän menettelynne vuoksi vielä on hänelle velkaa. Hän rakastaa kauniita pukuja, paperosseja ja viinejä ja sellaista, joka evankelisessa kodissa on kauhistus."
"Minun vaimoni osaksi on tuleva pyhä ilo, pyhä nauru", vastasi intoilija. "Häneltä ei ole puuttuva rahoja säädyllisiin ja vaatimattomiin vaatteisiin, ja mitä tupakkaan ja alkoholiin tulee, ei kukaan tiedä paremmin kuin minä, miten helposti niistä saattaa luopua."
"Te näytätte olevan yhtä säälimätön hyveissänne, kuin olitte paheissannekin", minä sanoin.
"Minun täytyy johdattaa sieluja Kristuksen tykö", hän vastasi.
"Tuo ei minusta näytä olevan oikea tapa", sanoin minä.
"Tehkää hyvin ja muistakaa, Sir Marcus", hän sanoi ja rypisti otsaansa, "että minä en ole kysynyt teiltä neuvoa, miten minun pitää hoitaa papillista tointani."
"Minusta on aivan yhdentekevää, mitä menettelytapoja te yleensä noudatatte seurakunnassanne", minä sanoin. "Mutta minä en vastalausetta panematta saata nähdä, että Judith suljetaan elinkautiseen vankeuteen lähetyskirkkoon. Ja Judith itse on paneva vastalauseen. Te ette näytä ottavan häntä ollenkaan huomioon. Hän on oma herransa. Hänellä on oma tahtonsa. Hän ei jätä mukavaa huoneustoaan muuttaakseen Hoxton'iin. Hän ei palaa teidän luoksenne eikä teidän oloihinne."
Hän hymyili mahdikkaan näköisenä ja ojensi minulle kätensä merkiksi, että keskustelu oli lopussa.
"Hän tekee sen, Sir Marcus."
Onko koskaan ollut olemassa moista Torquemadaa? Minä kunnioitan uskontoa. Minä kunnioitan miehen järkähtämätöntä uskoa omaan kääntymykseensä. Voinhan minä vielä kunnioittaa pitkää papintakkiakin ja pitkää, ruskeaa poskipartaa; sellaiselle maailmanmiehelle kuin Rupert Mainwaring kerran oli, niiden täytyy olla lihan tahallista ja jokapäiväistä kidutusta. Mutta minä inhoan "Herran kunniaksi käytettyä peukalopuristinta ja kidutusta", jonka alaiseksi hän aivan rakastettavasti aikoo asettaa Judithin.