"Minkä ihmeen tähden te ette voi jättää naisparkaa rauhaan?" minä kysyin välittämättä hänen kädenliikkeestään.
"Minä teen velvollisuuteni Jumalaa ja häntä kohtaan", hän sanoi.
"Sillä seurauksella, että olette tehnyt hänet hysteeriseksi."
"Siitä hän kyllä paranee", hän sanoi.
"Pyydän sanoa teille hyvästi", sanoin minä. "Vaikka me keskustelisimme tuhat vuotta, emme kuitenkaan ymmärtäisi toisiamme."
"Anteeksi", hän huomautti erinomaisen kohteliaasti, "minä ymmärrän teidän täydellisesti."
Hän saattoi minut ruokasaliin, minne olin jättänyt hattuni ja sateensuojani, ja eteisen ovelle, jonka hän kohteliaasti aukaisi. Kun se sulkeutui minun takanani, valtasi minut halu lyödä se rikki ja väkisin viedä pois Judith aivan hänen nenänsä edessä. Mutta minussa kai ei ole yhtään rohkeutta. Sen sijaan menin ulos kadulle, missä heiluttelin sateensuojaani kuin palavaa miekkaa ja vannoin suorittavani kaikenlaisia sankaritekoja, jotka sisimmässäni tiesin tehottomiksi.
Pysäytin raitiovaunun ja kiipesin ylös sen katolle, vaikka sataa tihuutti. Miksi minä niin tein, siitä minulla ei ole aavistustakaan, sillä minä inhoan moisia epämukavia kulkuneuvoja. En myöskään tiennyt, minne tahdoin ajaa. Mutta se oli liikkuva kapine, joka saattoi viedä minut pois täältä pastori Rupert Mainwaringin läheisyydestä, pois oman itseni luota. Minä olin ainoa matkustaja raitiovaunun katolla. Sade tihkui hiljaa, tasaisesti, liottaen minut läpimäräksi. Minä nauroin ääneeni.
Taaskin huomasin tapahtumain ennakolta määrätyn ivan, ne kun jokaisella askeleella ehkäisevät voimattoman ihmisen töitä ja toimia.