Marrask. 11 p.
Eilen illalla kirjotin pitkän kirjeen Judithille ja pyysin, ettei hän välittäisi miehensä oikeudettomista vaatimuksista, vaan yhdistäisi kohtalonsa minun kohtalooni. Minä olin tarpeeksi kyynillinen ajatellessani, että jos sellainen menettelytapa harmitti pastori Rupert Mainwaringia, oli se hänelle varsin oikeutettu rangaistus. Ei ihminen rupeamalla uskonnolliseksi ja katuvaiseksi saata sovittaa vääryyksiä, joita hän ennen on tehnyt lähimmäisilleen. Mainwaring ansaitsi jonkunlaisen rangaistuksen, hän näytti selviytyneen asiasta liian helpolla; sillä on muistettava, että hänen kaltaiselleen intomieliselle henkilölle ei hänen Hoxton'ilainen säkkinsä ja tuhkansa ole mikään rangaistus.
Judith sitävastoin ansaitsi palkinnon, ja sen minä yksin saatoin tarjota hänelle huolimatta sovinnaisesta moraalista ja pastori Rupert Mainwaringin tunteista. Tämä näytti itse asiassa olevan ainoa tapa, millä saattoi estää hänet kiusaamasta Judithia kuoliaaksi mielettömillä vaatimuksillaan, että Judithin piti omaksua sekä hänet itsensä että alkeellinen kristinusko. Judith oli Andromedan asemassa. Minä taas olin Perseus — hyvin arkaluontoinen Perseus — jonka piti pelastaa hänet hirviön vallasta — sen hirvien jonka luolana oli pieni, sinkkinen lähetyskirkko.
Kirjoitin kirjeeni tuollaisessa puoleksi tajuttomassa tilassa, jolloin tunnesuonet tykkivät heikosti ja tunnekyky on tylsistynyt. Tänään on mielentilani toisenlainen. Hermoni ovat taas jännityksissä, minusta tuntuu, että jotakin ivallisen halpamielistä, alhaista, traagillista on tullut Judithin ja minun väliseen suhteeseen.
Suureksi hämmästyksekseni Judith itse tänä iltana toi minulle vastauksen. Ensimäisen kerran hän nyt oli minun kodissani; ja hänen ensimäiset sanansa, jotka hän lausui katsellen surunvoittoisesti ympärilleen, viittasivat siihen.
"Täällä on melkein täsmälleen sellaista, kuin olen kuvitellut täällä olevan, ja kuinka usein sinä luulet minun niin tehneenkään?"
Hän näytti tyynemmältä, joskaan ei onnellisemmalta. Rasittunut, kiusaantunut ilme oli muuttunut alistuvaisuuden ilmeeksi. Minä työnsin nojatuolin tulen ääreen, sillä häntä vilusti, ja hän vaipui istumaan siihen huoahtaen väsyneesti. Minä lankesin polvilleni hänen viereensä. Hän veti hansikkaat käsistään ja laski toisen kätensä minun pääni päälle, kuten ennenmuinoin. Hänen kosketuksensa tuotti minulle lohdutusta. Minä ajattelin, että me vihdoinkin olimme saapuneet rauhalliseen satamaan.
"Sinä olet siis tullut minun luokseni, Judith", minä kuiskasin.
"Minä olen tullut, rakkaani", hän sanoi, "sanoakseni sinulle, etten voi tulla."
Mieleni lannistui.