"Miksi?" minä kysyin.
Hän esitti naisten tapaan puolinaisia syitä, jotka minä todistin turhiksi. Minä esitin uudestaan kirjeessäni käyttämäni todisteet. Hän vastasi niihin epämääräisin viittauksin. Vihdoin hän iski poikki solmun.
"Minä aijon palata mieheni luo."
Minä nousin seisomaan ja toistin hänen sanansa.
Hän oli lausunut ne niin surullisen selvästi, että ne kaikuivat kuin kuolonkello. Minulla ei ollut mitään sanottavaa.
"Meidän täytyy erota ystävinä, Marcus", hän sanoi "Minä olen äkkiä saanut omantunnon. Siemenet siihen minussa aina ovat olleet."
"Sinä olet aina ollut maailman paras ja herttaisin nainen", minä huudahdin.
"Ja kuitenkin minä petin sinut, rakas Marcus. Siinä kirjeessä, jonka sinä näit, Pasquale ilmoitti minulle, että hän oli paennut Carlottan seurassa. Minä valehtelin sinulle — mutta minä olin hulluuden rajalla."
Minä nojasin kyynärpääni uuninreunukseen ja katselin häntä. Hän oli niin suloisen ja hennon näköinen, tuntui niin mahdottomalta, että hän saattaisi alentua halpamaisiin tekoihin. Kun minä en vastannut mitään, hän jatkoi:
"Tarkotukseni ei ollut auttaa Pasqualea, Marcus. Taivas tietää, ettei niin ollut — mutta minä tein sen kuitenkin. Muistatko sitä kauheaa iltaa ja seuraavanaamuista keskusteluamme? Minä pyysin sinua välttämään Carlottan seuraa koko sen päivän aikana — suremaan kuollutta rakkauttamme. Minä tiesin, että sinä täyttäisit lupauksesi. Sinä olet erinomaisen rehellinen mies. Jos kaikki miehet olisivat sinun kaltaisiasi, olisi tässä maailmassa ihanaa elää."