"Se joutuisi perikatoon muutaman viikon kuluttua yleisen kelvottomuuden tähden", mutisin minä katkerasti.
"Siinä ei olisi mitään halpamaisuutta eikä petosta eikä halveksittavia salateitä. Marcus — sinun täytyy antaa minulle anteeksi — minä olin epätoivoinen nainen; taistelin elämäni onnen puolesta. Minä ajattelin, että minun täytyi koettaa vielä viimeinen keino. Järjestin asiat niin, että sinä olit poissa, ja menin sitten tänne tavatakseni Carlottan. Älä keskeytä minua, Marcus, anna minun puhua loppuun! Minä tulin häntä vastaan kadulla kappaleen matkan päässä täältä, ja me menimme yhdessä Regent's Parkiin. Siellä istuuduimme ja minä kerroin hänelle, missä suhteessa sinä ja minä olemme olleet toisiimme ja minun rakkaudestani sinuun ja pyysin häntä luopumaan sinusta. Minä en luule, että hän ymmärsi minun sanojani, Marcus. Hän nauroi ja heitteli kivillä pientä koiraa. Minä tulin tajuuni jälleen ja jätin hänet siihen ja menin kotiin sairaana häpeästä ja nöyryytyksestä. Minä tiesin, että Pasquale oli rakastunut häneen, sillä edellisenä iltana Pasquale oli kertonut sen minulle ja kysynyt, miten voitaisiin estää teitä menemästä naimisiin. Hän ei uskonut todeksi sitä, minkä sinä olit sanonut Hamdi Efendille. Mutta minä en sanonut Carlottalle mitään Pasqualesta, minä en viittaillutkaan siihen, että saattaisi olla tarjolla joku muu kuin sinä. Sikäli minä olin jalomielinen, Marcus. Ja pari kolme päivää sen jälkeen tuli Pasqualen kirje. Ja minä odotin sinua tuskaisen ilon valtaamana: minä tiesin, että sinä tulisit — ja minä olin kylliksi hullu luullakseni, että aika parantaisi sinun haavasi — että sinä unohtaisit — että me saisimme takaisin rakkaan menneisyytemme ja että minä voisin opettaa sinua rakastamaan itseäni. Mutta yhtäkkiä, ilman varotuksen sanaakaan — se on aina ollut hänen tapojaan — mieheni ilmestyi. Sitten sinä tulit tarjoamaan minulle tukea ja apua, ja sinä olit minusta kuin leimahtavan koston enkeli. Minähän olen tehnyt sinulle vääryyttä, rakkaani — ryöstänyt sinulta onnesi. Jos minä en olisi valmistanut hänen mieltään puhumalla siitä, että hänen tuli jättää sinut, hän ei koskaan olisi karannut. Jos minä en olisi tehnyt sitä, tai jos sinä rakastaisit minua, Marcus, katselisin ehkä koko tätä asiaa toiselta näkökannalta. Minä alan uskoa Jumalaan ja nähdä Hänen kätensä kaikkialla. Minä en voisi elää sinun vaimonasi, Marcus, Jokin, joka on voimakkaampi minun rakkauttani, kieltää sen. Meidän elämämme ei enää voisi olla niin suloista, niin miellyttävää, kuin se aina on ollut. Me olemme nyt tulleet siihen kohtaan, missä meidän tiemme eroavat. Minun täytyy seurata miestäni."
Minä tiesin, että hän oli oikeassa. Kun hänen temperamenttinsa ei aja häntä hysteerisiin tekoihin, on hänellä harvinaisen varma ja terävä arvostelukyky.
"Meidän tiemme eroavat?" minä sanoin. "Niin — mutta etkö sinä voi pysähtyä tienhaaraan? Etkö sinä voi elää niinkuin nytkin — olla ystävällisessä suhteessa sekä mieheesi että minuun?"
"Rupert tarvitsee minua", hän kiivaasti vastasi. "Hän on sielunhädässä. Hän on joutunut tämän uskonkiihkon valtaan siksi, ettei hän vielä ole varma itsestään. Me keskustelimme tänään vielä kerran pitkälti toistemme kanssa. Minä ehkä voin auttaa häntä."
"Ansaitseeko hän, että sinä uhraat elämäsi hänelle?"
Hän ei antanut suoraa vastausta kysymykseeni, vaan istui muutaman minuutin ajan tuijottaen tuleen leuka käden varassa.
"Hän on intohimojen turmelema mies", hän vihdoin sanoi. "Juoppous ja naiset ne ennen kaikkea ovat vaikuttaneet häneen alentavasti. Minä opin lyhyen avioliittomme aikana tuntemaan sen helvetin. Jos hän nyt jälleen lankeaa syntiin, hän luulee joutuvansa ikuiseen kadotukseen. — Hän uskoo ruumiilliseen kidutukseen — liekkeihin ja paholaisiin ja sellaiseen. — Hän sanoo, että minä olen hänen ainoa pelastuksensa. Minun täytyy seurata häntä. Jos lähetyskirkko tuntuu liian kauhealta, niin matkustan viikoksi Delphine Carrère'n luo rauhoittaakseni hermojani."
Mitä minä saatoin sanoa? Yksinäisyyden kauhu valtasi minut. Olisinhan voinut koettaa taivuttaa häntä, surkeasti vedota hänen armeliaisuuteensa. Mitä se olisi hyödyttänyt? Minä en voi vaikeroida naisten kuullen — enkä liioin miesten. Yksin ollessani saatan kiroilla ja sadatella, mutta toisten kuullen — ei. Minä luulen, että isoisäni oli gentlemanni, ennenkuin hänestä tuli parooni.
"Mutta jos sen teet", minä huomautin, "sinä kyllä varmaankin vältät kaikkea filosofoimista ja luostarimaista yksinäisyyttä."