"Te tarkotatte, että minä valehtelen? En suinkaan. Se on aivan totta.
Miksei se olisi totta? Miten minä muuten olisin tullut tänne?"
Kysymykseen oli mahdoton vastata. Hänen kertomuksensa oli yhtä kauhea kuin hänen pukunsakin.
Mutta se oli epäilemättä tosi. Katselin häntä kauan suuriin, viattomiin silmiin. Hän puhui totta. — Hetken ajan hän vielä jatkoi puheluaan. Ymmärsin, että hänen isäpuolensa, Hamdi Efendi, oli turkkilainen virkamies. Tyttö oli viettänyt koko elämänsä haaremissa, josta hän oli paennut kauniin nuoren englantilaisen kanssa.
— "Ja mitä minun nyt pitää tehdä?" kysyi hän toistamiseen.
Minä pyysin, että hän antaisi minun miettiä asiaa. Ei ole tavallista, että tapaa ryöstettyjä haaremikaunottaria Kansallis-vapaamielisen klubin terassin alapuolella. Tilanne oli todella pulmallinen. Katselin ympärilleni. Viimeisten kymmenen minuutin aikana ei näyttänyt tapahtuneen mitään. Kalpea nuorukainen, joka jo tullessani istui viereisellä penkillä, istui siinä yhä vieläkin lukien likaista vaaleanpunaista sanomalehteä. Kyyhkyset ja varpuset hyppelivät hilpeästi ympärillämme. Rattaillaan, jotka näkyivät lehvistön läpi, istuivat ajurit vaipuneina hajamieliseen toimettomuuteen.
Minkä ihmeen neuvon minä antaisin hänelle? Parasta olisi, jos voisimme saada käsiimme kirotun Harryn. Kysyin tytöltä, miten hän oli kadottanut Harryn näkyvistä. Sain selville, että Harry, joka koko matkan kestäessä tuskin oli välittänyt hänestä ollenkaan, oli vienyt hänet maihin Southamptonissa, asettanut hänet istumaan rautatievaunuun, antanut hänelle ankaran käskyn pysyä paikallaan, kunnes hän, Harry, tuli häntä noutamaan, ja sitten kadonnut avaruuteen.
"Antoiko hän teille lipun?"
"Ei."
"Millainen konna!" minä huudahdin.
"Niin, minä en ollenkaan pidä hänestä", sanoi hän.