Miten tytön oli onnistunut päästä pilettientarkastajasta suoriutumaan, sitä en oikein saanut selville. Epäilemättä hän uskottavalla tavallaan kertoi miehelle, että lippu oli Harryllä, ja kun mies ei löytänyt Harrya junasta ja takaisin tullessaan sanoi sen hänelle, hän varmaankin katseli kyynelisine, rukoilevine silmineen herkkämielistä nuorukaista, jonka sydän siitä pehmeni. Waterloon asemalla joku oli sanonut hänelle, että hänen piti nousta junasta — hän oli ollut yksin vaunussa — ja hän oli nöyrästi totellut. Sitten hän oli mennyt pois asemalta, kävellyt sillan yli ja tullut tänne puistoon. Sitten hän oli pyytänyt minua hankkimaan käsiini Harryn. Ja naurettavinta kaikesta oli, ettei hän tiennyt miehen sukunimeä.
"Nimestä puhuttaessa", sanoin minä, "mikä on teidän nimenne?"
"Carlotta."
"Carlotta mikä?" kysyin minä.
"Ei minulla ole mitään muuta nimeä."
"Oli kai isällänne — varakonsulilla — joku nimi?"
Hän rypisti otsaansa hyvin miettiväisen näköisenä.
"Ramsbotham", sanoi hän vihdoin voitonriemuisena.
"Kuulkaa nyt, neiti Ramsbotham — ei", keskeytin puheeni, "sellainen puhuttelu on mahdoton, suorastaan naurettava. Minä en voi käyttää sitä. Minun täytyy nimittää teitä Carlottaksi."
"Mutta minähän olen jo sanonut teille, että nimeni on Carlotta", hän sanoi viattomasti ja mitään käsittämättä.