"Ja minun nimeni on Sir Marcus Ordeyne. Kun minua puhutellaan, sanotaan
'Sir Marcus'."
"Seer Marcous", sanoi Carlotta. Paroonillinen arvonimeni nähtävästi ei tehnyt häneen mitään vaikutusta.
"Aivan niin", minä sanoin. "Nyt, Carlotta, on ensi tehtävämme etsiä käsiimme Harry. Hän on ehkä tullut liian myöhään junalle ja saapunut myöhemmässä junassa ja juoksentelee nyt ehkä sinne tänne Waterloon asemalla etsien teitä. Ellemme näe häntä siellä, ajan teidän kanssanne turkkilaiseen konsulinvirastoon, jätän teidät sinne, ja he saavat toimittaa teidät takaisin Alexandrettaan. Kunnon Hamdi Efendi on epäilemättä aivan suunniltaan ja ottaa teidät vastaan avosylin."
Aikomukseni oli olla ystävällinen ja auttavainen.
Hän nousi seisomaan, hänen kasvonsa muuttuivat kalman kalpeiksi, hänen suuret silmänsä lensivät selkoselälleen, hän aukaisi lapsensuunsa, ja keskellä puistoa hän lankesi polvilleen minun eteeni ja liitti kätensä ristiin päänsä ylitse.
"Herran tähden, nouskaa seisomaan!" huusin minä ja koetin vetää hänet ylös penkille takaisin. "Ette saa käyttäytyä noin. Jos teette sen, alkaa pian koko Lontoo töllistellä meitä."
Kalpea nuori mies oli todella tytön käytöksen vaikutuksesta herännyt velttoudentilastaan sen verran, että oli laskenut likaisen vaaleanpunaisen sanomalehtensä polvilleen. Tartuin Carlottan ranteisiin. Tyttö alotti sekavan valitusvirren.
"Ette saa lähettää minua takaisin — Hamdi tappaa minut — voi, olkaa hyvä älkääkä lähettäkö minua kotiin — hän pakottaa minut menemään naimisiin ystävänsä Mustaphan kanssa — Mustaphalla on vain kaksi hammasta — ja hän on seitsemänkymmentä vuotta vanha — ja hänellä on jo yksi vaimo — minä seurasin Harrya vain päästäkseni Mustaphasta. Hamdi tappaisi minut, hän löisi minua, hän naittaisi minut Mustaphalle."
Sen verran ymmärsin hänen puheestaan. Hän oli pelosta aivan suunniltaan.
"Mutta Turkin konsuli on teidän luonnollinen suojelijanne", sanoin minä.