"Minne?"
Minä jäin istumaan suu auki. Minne me ajaisimme? Minulta meni pää pyörälle.
"Ajakaa vain eteenpäin, kunnes minä käsken teitä pysähtymään!"
Filosofinen kuski ei näyttänyt pitävän minua omituisena, hän läimäytti ilomielin koniaan piiskalla. Kun olimme ajaneet jyrkkää katua alas ja päässeet inhottavan aseman läheisyydestä, hengitin vapaammin ja aloin koota ajatuksiani. Carlotta imi tahmaisia peukaloitaan ja kuivasi ne hameeseensa.
"Minne me menemme?" hän kysyi.
"Waterloon sillan yli", sanoin minä.
"Minkätähden?"
"Järjestääksemme jollakin tavalla teidän asianne", vastasin nyrpeästi. "Mutta miten se on tapahtuva, siitä minulla ei ole aavistustakaan. On olemassa Eksyneiden koirien koti ja Karanneiden kissojen koti ja Kadotettujen tavaroiden toimisto, mutta koska te ette ole koira ettekä kissa ettekä sateensuoja, niin ei minulla ole mitään hyötyä niistä laitoksista."
"Itään vaiko länteen päin?" kysyi kuski.
"Länteen", vastasin umpimähkään.