Ajoimme hitaasti eteenpäin. Ajatukseni olivat epätoivoiset. Vieressäni istui avuton, koditon, turvaton nuori nainen, jolla ei ollut ainoatakaan ystävää eikä taskussaan yhtäkään penniä; joka oli kaunis kuin jumalatar ja sieluton kuin kapalolapsi. Mitä ihmeessä minun piti tehdä? Katselin häntä epätoivoisena. Hän vastasi katseeseeni tyytyväisesti hymyillen, aivan kuin olisimme vanhat tuttavat ja menossa yhdessä päivällisille. Vieraan kaupungin melu ja surina teki häneen yhtä vähän vaikutusta kuin se olisi tehnyt pieneen koiraan, joka on löytänyt hyvän isännän.
"Jos antaisin teille vähän rahoja ja antaisin teidän nousta pois rattaista tässä?" ehdotin minä.
"Silloin minä kuolisin", vastasi hän alistuen kohtaloonsa. "Tai sitten tapaisin jonkun toisen kiltin herran."
"Tokkohan teillä on jotakin sellaista, jota nimitetään sieluksi?" huudahdin minä.
Hän nypisteli hamettaan. "Minulla on vain tämä — ja se on kamala", huomautti hän. "Minä tahtoisin punaisen hameen."
Ajoimme Trafalgar Squaren yli, ja minä näin parlamentinkellosta, että kello oli neljännestä vailla kuusi. En iäti voinut ajella pitkin katuja hänen kanssaan. Sitäpaitsi odotti minua päivällinen kello puoli seitsemän.
Miksi, oi miksi Judith oli matkustanut Pariisiin? Jos hän olisi ollut kaupungissa, olisin voinut kyyditä Carlottan hänen luokseen ja kevein sydämin ajaa kotiin päivällistäni syömään ja Dristoforo da Costà'tani lukemaan. Judith olisi pitänyt Carlottaa sangen huvittavana. Hän olisi pessyt tytön ruumiin ja tutkinut hänen sieluaan. Mutta Judith on mennyt luostariin Delphine Carrèren luo ja jättänyt minun niskoilleni olemassaolon vastuun — ja Carlottan.
Ajoimme hitaasti eteenpäin. Olin ajatellut, voisivatko ehkä tätini pelastaa minut, mutta olin taas hylännyt tämän tuuman. Olin ajatellut poliisiasemaa, jotakin hotellia, asianajajiani (sinne oli liian myöhäistä mennä), kalustettua huonetta, sairaalaa. Järkeni ei enää juossut.
"Missä te asutte?" kysyi Carlotta.
Minä katsoin häneen ja vaikeroin. Se oli ainoa ratkaisu.