Baker Street aseman luona hän kysyi väsyneesti: "Onko teille pitkä matka?"
"Ei ole", sanoin lohduttavasti. "Ei kovin pitkä."
"Mutta saattaahan ajaa päiväkausia pitkin Lontoon katuja, ja sittenkin on vielä katuja ja taloja jäljellä? Sen kuulin Alexandrettassa. Lontoo on yhtä iso kuin kuu, eikö olekin?"
Minä olin naurettavan hyvilläni. Hän kykeni siis todella ajattelemaan. Olin alkanut epäillä häntä puolittain tylsämieliseksi. Se tosiseikka, että hän osasi lukea, oli jo lohduttanut minua.
"Monta tuntia", oikaisin minä, "ei monta päivää. Lontoo tuntuu teistä suurelta?"
"Kyllä", sanoi hän ja pyyhkäisi kädellä silmiään. "Päätäni pyörryttää. Jonakin päivänä te ajatte minun kanssani pitkin niitä ihmeellisiä katuja, eikö totta? Nyt olen liian väsynyt. Päätäni kivistää."
Sitten hän taas sulki silmänsä, eikä avannut niitä, ennenkuin pysähdyimme kotini edustalle. Ensimäinen käsitykseni hänestä — ettei hän voinut vastaanottaa mitään vaikutelmia enemmän kuin eläinkään — oli muuttunut. Hän oli aivan normaali. Hän on vain joutunut pois tavallisista oloistaan.
Verraton palvelijani Stenson aukaisi oven ja päästi meidät sisään ilman että ainoakaan lihas liikkui hänen kasvoissaan. Hän ei ilmaisisi mitään sopimatonta hämmästystä, jos vaikka toisin siivekkään hevosen mukanani päivällistä syömään. Minä ihailen hyvin kasvatetun palvelijan järkähtämätöntä tyyneyttä. Se on hänen itsekunnioituksensa suojelusenkeli. Käskin hänet lähettämään Antoinetten luokseni.
"Antoinette", sanoin minä, "tämä nuori neiti on matkustanut koko matkan Vähästä Aasiasta — missä kunnon apostoli Paavalilla oli niin monta seikkailua — riisumatta kertaakaan vaatteita yltään."
"Hyvänen aika, onko se mahdollista?" huudahti Antoinette.