"Carlotta", sanoin minä kääntyen nuoren tytön puoleen, joka nöyrästi oli istuutunut suoraselkäiselle tuolille, "nyt seuraatte Antoinettea ja teette niinkuin hän sanoo. Hän ei puhu englantia, mutta hän on kyllä tottunut selviytymään."
"Mutta minä puhun vähän ranskaa", sanoi Carlotta.
"Silloin te kyllä voitatte Antoinetten sydämen, ja hän lainaa teille parhaan — hyvää yötä", lopetin äkkiä. "Toivon, että nukutte hyvin."
Hän tarttui ojennettuun käteeni ja saattoi minut aivan hämilleni painamalla sen huuliaan vastaan. Antoinette katseli kohtausta kyynelsilmin.
"Enkeli raukka!" hän sanoi uudelleen.
Stensonille tein lyhyesti selkoa siitä, mitä oli tapahtunut. Siihen maineeni minut velvotti. Sitten menin ylös pukeutumaan päivällistä varten. Sitä pidin velvollisuutenani Stensonia kohtaan. Kello oli kahdeksan, kun istuuduin ruokapöytään, mutta Antoinetten ankanpojat olivat herkulliset ja soivat minulle lohdutusta päivän vaivojen jälkeen. Olin juuri aukaisemassa sanomalehteäni, jonka aina luen puoli tuntia päivällisen jälkeen, kun Antoinette tuli sisään tehdäkseen tiliä toimistaan.
Hän nukkui niin makeasti, lapsi rukka! Voi, miten väsynyt hän oli! Hän oli syönyt vähän lientä, vähän kalaa ja munakkaan. Miten kaunis hän oli, lempeä kuin lammas; ja hänen ihonsa — sitä luulisi silkiksi. Eikö herra ollut huomannut sitä?
Minä vastasin pontevasti, että sitä minä en ollut tehnyt.
"Herra katselee mieluummin kirjojaan", Antoinette sanoi.
"Se kannattaa tavallisesti paremmin", sanoin minä.