Hän seisoi pari minuuttia ääneti katsellen ruusunpunaista varvasriviä, joka pisti esiin aamupuvun alta. Vihdoin huokaus kohotti hänen poveaan. Hän loi minuun suloisen katseen.
"Minä olen niin iloinen", hän sanoi.
Siinä kaikki, mitä hänellä oli sanottavaa onnettomasta nuoresta miehestä. "Hän oli niin iloinen!" Hän ei edes kysynyt, miten hän oli kuollut. Hän tyytyi minun tiedonantooni. Harry on kuollut, hävinnyt hänen elämästään, niinkuin eilispäivän auringonpaiste tai eilispäivän koristeet. Jos olisin kertonut hänelle, että eilispäivän ajurinhevonen oli katkaissut niskansa, ei tämä uutinen olisi voinut tehdä häneen vähempää vaikutusta. Harry ei ollut kohdellut häntä kiltisti. Hän oli sulkenut hänet hyttiin, missä hän oli ollut kipeänä, ja pannut hänet kaikenlaisille muille ikävyyksille alttiiksi. Minä sitävastoin olin antanut hänen nauttia ylellisyydestä ja mukavuudesta ja pukenut hänet punaiseen silkkiin. Hän miltei pelkäsi Harryn tuloa. Kun hän sai tietää, ettei ollut otaksuttavaa, että Harry palaisi, hän tunsi helpotusta. Harryn kuolema oli tehnyt paluun mahdottomaksi. Sillä oli asia lopussa. Hän oli niin iloinen.
Oli kai heidän suhteensa heidän lyhyen tuttavuutensa aikana kuitenkin joskus ollut helläkin. Kun he pakenivat kotoa laivaan, oli Harry varmaankin suudellut häntä. Carlottan nuoret suonet olivat varmaankin sykkineet hiukan tavallista nopeammin, kun hän katseli nuoren miehen kauniita kasvoja.
Minkä tarumaisen henkilön olinkaan ottanut asumaan kattoni alle. Tuliko hän ollenkaan Hamdi Efendin haaremista? Eikö hän pikemmin ollut joku kummallinen meriolento, joka oli tarttunut kiinni laivaan ja lumonnut onnettoman nuoren miehen, imenyt häneltä sielun ja ajanut hänet perikatoon? Tai oliko hän vampyyri? Tahi metsänneito? Tai salamanderi?
Sen voin vannoa — ihminen hän ei ole.
Kunpa Judith vain olisi täällä neuvomassa minua! Ja kuitenkin minua vaivaa epämiellyttävä aavistus, että Judith hänelle ominaisella kiihkeydellä on ehdottava ainoan keinon, johon en voi turvautua: sen, että lähettäisin Carlottan takaisin Hamdi Efendin luo. Mutta mieluummin, paljoa mieluummin, taittaisin Carlottan kauniin niskan. En ole kirjoittanut Judithille. En myöskään ole saanut häneltä yhtään kirjettä. Delphine on tietysti pannut hänen päänsä pyörälle, ja häntä hävettää tunnustaa, ettei hänen luostarielämästään ole tullut mitään. Toivon, että voisin huvitella edes puoleksikaan sen verran kuin Judith.
"Minä olen ottanut neidin ottolapsekseni", sanoin tänä aamuna Antoinettelle. "Jos hän palaisi takaisin Vähään Aasiaan, pantaisiin hänelle nuora kaulaan, hänet sidottaisiin säkkiin ja heitettäisiin mereen."
"Olisipa sääli", sanoi Antoinette lämpimästi.
"Kukaties", sanoin minä. "Joka tapauksessa hän on täällä, ja tänne hän jää."