"Siinä tapauksessa", sanoi Antoinette, "onko herra tullut ajatelleeksi, että enkeli rukka tarvitsee vaatteita ja pukuesineitä — ja yhtä ja toista?"
"Ja kenkiä, joilla hän voi peittää häpeämättömät varpaansa", sanoin minä.
"Kauniimpia varpaita en koskaan ole nähnyt!" huudahti Antoinette haltioituneena. Ihminen on jo aivan lumottu.
Minä panin hatun päähäni ja menin Wellington Roadille kysymään neuvoa rouva Mc Murraylta. Taivaan kiitos, ajattelin minä, että otin hänen pienen poikansa mukaani zoologiseen puutarhaan ja siten voitin äidin sydämen. Hän kyllä auttaa minut pulastani. Pahaksi onneksi hän ei ollut yksin. Hänen miehensä, jolla on paikka erään sanomalehden toimituksessa, söi juuri aamiaista, kun minä tulin. Hän on suuri punapartainen jättiläinen, ja hänen naurunsa jyrisee kuin ukkosen tai kuin urkujen bassoäänet. Rouva Mc Murray sitävastoin on kuin pieni kesälintu.
Minä kerroin hämmästyttävän juttuni alusta loppuun. Monta kertaa Mc
Murrayn naurunpurskahdukset keskeyttivät puheeni.
"Te nauratte, te", minä sanoin, "mutta ei totta tosiaan ole mikään naurun asia, että koko elämänsä ajaksi saa niskoilleen tällaisen Olympiodorolaisen taruolennon."
"Olymp—?" alkoi Mc Murray.
"Niin", tiuskasin minä.
"Tuokaa hänet tänne iltapäivällä, Sir Marcus, kun tuo ilkimys on mennyt klubiinsa", sanoi hänen vaimonsa, "niin minä otan hänet mukaani ja ostan hänelle vaatteita."
"Mutta, hyvä rouva", minä epätoivoisena huudahdin, "hänellä on vain yksi puku — ja se on silkkinen yönuttu — kauhea vaatekappale, jonka on omistanut toisen keisarikunnan aikuinen tanssijatar! Ja sitten hän päälle päätteeksi on avojaloin!"