Koska sydämessäni olin tyytyväinen koko maailmaan, menin tänään iltapäivällä tervehtimään Jessica tätiä, rouva Ordeyneä, joka ei ole vihastunut minuun, siksi että minä nyt olen sillä paikalla, jossa hänen miehensä ja hänen poikansa oikeastaan pitäisi olla. Hän on päinvastoin ehdottanut, että hän ottaisi minut ottopojakseen, opastaisi minua ja näyttäisi minulle, mitkä minun velvollisuuteni perheen päämiehenä ovat. Jos en suostu rupeamaan ottopojaksi, jos en huoli opastuksesta ja jos laiminlyön velvollisuuteni, ei se riipu siitä, että häneltä puuttuisi hyvää tahtoa. Hän on hyvin säilynyt viisikymmentäviisivuotias nainen ja on alkanut värjätä tukkaansa. Toivon, että voisin pitää hänestä. Mutta sitä en voi. Nyt hän kehrää. Tunnen, että hän jonakin kauniina päivänä vielä raapii. Nyt hän hymyili minulle sangen armollisesti.
"Hyvä Marcus! Vihdoinkin! Etkä tiennyt, että minä olen ollut kaupungissa pääsiäisestä saakka?"
"En", sanoin minä. "Pelkään, etten ole tiennyt sitä." Ja se oli totta.
"Miksi ette ole ilmottanut sitä minulle?"
"Minä olisin pyytänyt sinua syömään päivällistä kanssamme, mutta sinähän et koskaan tahdo tulla. Eikä taas päähäni pälkähtänytkään lähettää sinulle kutsumakortteja iltakutsuihimme. Se olisi postimerkkien tuhlailemista."
"Te olisitte voinut kirjottaa minulle pienen kirjeen, joka ei olisi sisältänyt mitään erikoista", ehdotin minä.
"Jotta sinä olisit voinut sanoa: Mitä ihminen tarkottaa tyhmillä kirjeillään? Minä tiedän millaiset te miehet olette!" Hän hymyili viekkaan näköisenä.
Niin minä juuri olisin sanonutkin. Koska en ole mikään kekseliäs valehtelija, saatoin vain hymyillä raukeasti. Minä en koskaan ole hyvillä mielin Jessica tädin seurassa. Hänen kutsuistaan minä en välitä. Minä en kuulu hänen hienoon maailmaansa, ja jos minulla olisikin halua — siitä minut jumalat muuten varjelkoot — niin eivät tuloni kuitenkaan sallisi minun esiintyä niin ylellisesti kuin siellä vaaditaan. Lisätäkseen perheen "vähentynyttä" rikkautta setäni erityisten yritysten perustajana kokosi suunnattoman rikkauden, jota vastoin minä, joka olen perinyt arvonimen, olen täysin tyytyväinen vähentyneeseen rikkauteen. Tädillä ja minulla on tuskin ainoatakaan yhteistä ajatusta tai mielipidettä. Itse asiassa minä varmaankin kiusaan häntä tavattomasti. Sen hän kuitenkin peittää säteilevän hymyilyn alle ja koettaa saada minut uskomaan, että minun seurani tuottaa hänelle sanomatonta iloa. Ihmettelen, mistä syystä. —
Aina hän tahtoo opastaa ja neuvoa minua ja esiintyä suojelijanani. Siitä en pidä. Neljänkymmenenvuotias mies ei tarvitse typeränlaisen, vanhanpuoleisen naisen neuvoja. Minä luulen, että muutamat naiset ovat varmasti vakuutettuja siitä, että jo yksistään heidän sukupuolensa edellyttää heissä kaikenlaisia neronlahjoja. Tänään täti ehdotti, että minun pitäisi mennä naimisiin. Minä kysyin, minkävuoksi? Se näyttää olevan joka miehen velvollisuus.
"Miltä näkökannalta?" minä kysyin. "Siksikö vain, että hänen kauttaan ihmiskunta lisääntyisi, tai siksikö, että joku hyödytön nuori nainen saisi elatuksensa? Mitä edelliseen tapaukseen tulee, on minun mielestäni jo aivan liian paljon ihmisiä maailmassa; ja jos taas ajattelen jälkimmäistä, pelkään, etten ole tarpeeksi epäitsekäs."
"Miten lystikäs sinä olet!" sanoi tätini ja nauroi.