"Hänen vaimonsa!" huudahdin minä. Ihmisen tiet ovat tutkimattomammat kuin koskaan. Mies oli todella naimisissa.
"Niin", isä huokasi. "Siksi se juuri olisi ollut niin suuri skandaali. Hänen vaimonsa sukulaiset ovat mahtavaa väkeä. Me saimme, Jumalan kiitos, asian järjestetyksi, eikä hänen vaimo raukkansa koskaan saa tietää mitään. Poikani on kuollut. Eivät mitkään julkiset tutkistelut siitä, mikä oli hänen itsemurhansa syynä, voi palauttaa häntä elämään."
Minä mutisin muutamia lohduttavia sanoja.
"Hän vammaankin oli mielenvikainen, poika parka, kun hän houkutteli tytön pakenemaan. Mutta koska minun poikani on saattanut hänet onnettomuuteen", hän puri hampaansa yhteen, ikäänkuin olisi pojan synti koskenut häntä sydämeen, "täytyy minun huolehtia hänestä."
"Siinä suhteessa voitte olla rauhallinen", sanoin minä. "Hän vei hänet heti salaa laivaan, ja sitten hän tuskin lienee sanonut tytölle hyvää päivää. Se juuri selittämätöntä onkin."
"Voinko olla varma siitä?"
"Minä voin panna henkeni pantiksi, että asia on niin", sanoin minä.
"Kuinka te sen tiedätte?"
"Suoruus — tahtoisin sanoa kiusallinen suoruus — on tämän nuoren naisen vikoja."
Hän oli ylen tyytyväisen näköinen. Kerroin hänelle Carlottan elämänvaiheet ja mitä osaa minä olin jutussa näytellyt.