"Silloin", hän sanoi, "minä pidän huolen siitä, että lapsi tulee kotiin. Minä saatan itse tytön sinne. En voi sallia, että hän enää on täällä rasituksenanne. Velvollisuutenani on sovittaa poikani harha-askel."
Minä selitin hänelle, miten kauheat Hamdi Efendin kynnet olivat ja kerroin, minkä lupauksen olin antanut.
"Mitä silloin on tehtävä?" hän kysyi.
"Jos jotkut kunnon ihmiset tahtoisivat ottaa hänet huostaansa ja antaa hänelle kristillisen kasvatuksen, luovuttaisin hänet heille erinomaisen mielelläni. Tässä talossa ei todellakaan tarvita toimetonta ja edesvastuutonta naishenkilöä. Mutta ihmisystäviä on vähän. Kenen luulette haluavan ottaa hänet huostaansa?"
"Pelkään, etten minä sitä voi."
"Mieleeni ei olisi juolahtanutkaan ehdottaa sitä", sanoin minä.
"Tahdoin vain mainita ainoan mahdollisuuden, joka on olemassa."
"Minä mielelläni — hyvin mielelläni — antaisin avustusta hänen ylläpitoonsa", sanoi herra Robinson.
Kiitin häntä. Mutta se oli mahdotonta. Yhtä hyvin olisin voinut sallia tuon kunnon miehen maksaa kaasulaskuni.
"Minä tunnen hyvän luostarikodin Pyhän Birgittan Pienten Siskojen luona", sanoi hän koetteeksi.
"Jos kysymyksessä olisi Pyhä Birgitta itse", sanoin minä, "niin suostuisin kernaasti. Hän on pyhimys, jota suuresti ihailen. Hän voisi tehdä ihmeitä. Hän olisi voinut tehdä ihmeen Carlottan sielun suhteen. Mutta ihmeitten aika on mennyt, ja minä pelkään, että Pienten Sisarten hellät sydämet murtuisivat Carlottan tähden. Hän on omituinen olento."