VII LUKU.
Heinäk. 1 p.
Hän on nyt ollut viisi viikkoa kattoni alla, enkä minä vielä ole selittänyt Judithille sanaakaan; ja Judith tulee kotiin huomenna.
Tiedän olevan omituista, että filosofinen nuorimies pitää talossaan nuorta, naimatonta naista, jolla on kaunis ulkonäkö. Omituisuudesta en välitä rahtuakaan. Mutta yhtä kysymystä minä alituisesti mietin: Minkä nimen saattaa antaa minun ja Carlottan väliselle suhteelle? Minä en pidä häntä tyttärenäni, vielä vähemmän sisarenani; en edes kuolleen vaimon sisarena.
Kelvatakseen sihteeriksi hän on liian pohjattoman oppimaton, liian luonnottoman taitamaton. Kuitenkin hänet täytyy jollakin tavoin luokittaa. Jonakin minun täytyy hänet esittää. Nykyään hänellä on talossani kauniin (ja kalliiksi käyvän) persialaisen kissan asema; ja aivan kuin kissa hän on täydellisesti kotiutunut sinne.
Joka aamu tulee opettajatar, pulleaposkinen neiti, jonka pelkään ottavan asian aivan liian leikilliseltä kannalta, istuttamaan Carlottaan kasvatuksen ensimäisiä alkeita. Kun uskoin tämän toimen neiti Griggs'ille, sanoin hänelle, että hänen piti olla kärsivällinen, luja ja ennen kaikkea tarmokas. Hän vastasi, että hän toimessaan juuri erikoisesti oli kehittänyt näitä ominaisuuksia — nykyään hänellä muiden muassa oli oppilaana eräs Alhambra-baletin tanssijatar, joka halusi sen verran ulkonaista hienostusta, kuin vaadittiin uusien hienojen vaunujen omistamiseen. Neiti Griggs opettaa Carlottaa tavaamaan, käyttämään veistä ja kahvelia, ja oikaisee sellaisia vääriä mielipiteitä, kuin että taivas on malja, joka on käännetty ylösalaisin litteän maan ylitse, ja että aurinko, kuu ja tähdet ovat jonkunlaisia sähkölamppuja, joiden toimena avaruudessa on Alexandrettan ja Regent's Park'in valaiseminen. Hänen uskonnonopetuksestaan aion itse pitää huolen, kun hän on päässyt niin pitkälle, että hän saattaa ymmärtää minua. Nykyään hän on muhamettilainen, jos hän yleensä on mitään, ja uskoo lujasti Allah'iin. Hänen asemassaan olevalle nuorelle naiselle on aivan tarpeeksi, jos hän uskoo jonkinlaiseen jumaluusolentoon. Iltapäivin hän tekee kävelyjä Antoinetten seurassa. Kerran hän livahti pois hänen luotaan, piti tavattoman lystiä omin päin hetken ajan, eksyi sitten ja saapui — äärettömästi säikähdyksissään — kotiin poliisikonstaapelin kuljettamana. Mitähän konstaapeli hänestä ajatteli? Muun osan päivää hän käyttää kuvateosten katselemiseen ja koruompeluun. Hän ompelee nykyisin hyvin mutkikasta sängynpeitettä, josta hänelle varmasti on hommaa pariksi vuodeksi.
Joka ilta, kun olen kotona, tulee hän tunnin ajaksi saliin juodakseen kahvia kanssani ja kuunnellakseen mieltäylentävää keskusteluani. Tällöin nuhtelen häntä niistä virheistä, joihin hän päivän kuluessa on tehnyt itsensä syypääksi, ja kehotan häntä käyttäytymään mallikelpoisesti. Täydennän myös yleisopetusta, jonka erinomainen neiti Griggs antaa hänelle. Kummallista kyllä alan ikävöidä näitä iltatunteja. Hän on niin oppivainen, niin iloinen, niin luonnollinen. Jos hänellä on vatsanvaivoja, kertoo hän sen viehättävän avomielisesti. Toisinaan on hän minusta vain pieni, koketti olento, käyttääkseni Pasqualen sanoja, ja minä unohdan, ettei hänellä ole sielua. Melkein aina tapahtuu jotakin, joka taas muistuttaa sen mieleeni. Hän kuuntelee mielellään, kun minä kerron hänelle satuja ja juttuja. Tässä eräänä päivänä kerroin hänelle Tuhkimosta. Hän oli ihastuksissaan. Yhtäkkiä hän kysyi, enkö minä tahtonut kuulla turkkilaista kertomusta? Hän osasi muka hyvin paljon hauskoja, hupaisia juttuja. Minä pyysin häntä kertomaan. Hän kiipesi sohvannurkkaan ja alotti.
Minä en sallinut hänen kertoa juttuaan loppuun. Jos olisin sen tehnyt, olisin ollut siveetön hirviö. Hän joutui nähtävästi ymmälleen, kun käskin hänen lopettaa.
"Onko itämaalaisten naisten tapana kertoa tuollaisia juttuja?" kysyin minä.
"Totta kai", vastasi hän hämmästyneenä. "Sehän on hauska juttu."