"Se ei ole ollenkaan hauska", sanoin minä. "Teidän tapaisenne tytön ei edes pitäisi tietää, että sellaisia asioita on olemassakaan."
"Miksi ei?" kysyi Carlotta.
Hän keskeyttää minut aina kysymyksineen. Minä koetin selittää; mutta se oli vaikeaa. Jos minä olisin sanonut hänelle, että nuoren tytön mielen pitää olla puhdas kuin kasteinen ruusu, ei hän olisi ymmärtänyt minua. Luultavasti hän olisi pitänyt minua hulluna. Ja minä olisin todella taipuvainen asettamaan kysymyksen alaiseksi, onko eduksi nuoren tytön vastaiselle uralle, että hän luonnonmukaisessa tietämättömyydessä ja yksinkertaisuudessa on kasteisen ruusun kaltainen. Osatakseen jotenkuten soittaa pianoa hän harjottelee vuosikausia; mutta hiukan tärkeämpään tehtävään, lasten maailmaan hankkimiseen, hän ei saa tunninkaan kasvattavaa valmistusta. Vaikea on vain määrätä, mihin on asetettava raja tämän suloisen, mutta usein tuhoa tuottavan tietämättömyyden ja Carlottan asiantuntemuksen välillä. Se on minusta arkaluontoinen ja mutkikas kysymys. Itse asiassa tämä nuori nainen näyttää antavan aihetta monenmoisten kysymysten pohtimiseen. Mutta ne eivät kuitenkaan häiritse minua niin paljon, kuin olin odottanut. Luulen todella, että kaipaisin kaunista, persialaista kissaani. Mies, jonka mielestä hän ei olisi herttainen katsella, olisi vailla kaikkea kauneudentajuntaa. Ja hänellä on tuhat pientä viatonta, kokettia ja mielistelevää temppua. Muun muassa hän on aivan viehättävän näköinen pidellessään suklaamakeisia valkeiden hampaidensa välissä ja puhellessaan samaan aikaan. Ja jonkunverran ymmärrystä hänellä täytyy olla. Tänä iltana hän kysyi, mitä minä kirjotin. Vastasin: "Renessanssin Moraalin Historiaa."
"Mitä on moraali ja mitä on renessanssi?" kysyi Carlotta.
Kun oikein ajattelee, on se syvämietteinen kysymys, johon filosofit ja historiankirjoittajat koko elämänsä ajan turhaan ovat etsineet tyhjentävää vastausta. Käsitän nyt, että minunkin täytyy koettaa vastata siihen niin selvästi kuin mahdollista. Olen käyttänyt koko illan "Esipuheeni" uudestaan muovailemiseen, ja minun mielestäni se on siitä paljon hyötynyt. Siitä minun on kiittäminen Carlottaa.
Ei saata olla terveellistä lapselle syödä niin paljon suklaamakeisia.
Minun täytyy puuttua asiaan.
Heinäk. 2 p.
Judith sähköttää, että hän on siirtänyt tulonsa maanantaihin. Minä olen ikävöinyt tuota pikku ihmistä, ja tunnen suurta pettymystä. Samalla se merkitsee, että selityksen antaminen, joka päivä päivältä käy yhä vaikeammaksi, sekin siirtyy tuonnemmaksi. Vihaan itseäni tämän helpotuksen tunteen vuoksi.
Tänä aamuna tuotiin Carlottalle päivällispuku, jota hän oli koetellut kokonaisen kuukauden. Ja kuitenkin luulen kaiken käyneen pikajunavauhdilla, kun on puhe lontoolaisesta ompelijattaresta. Asianmukaisesti viettääkseni juhlallista tilaisuutta, otin illaksi aition Empire-teatterissa ja kutsuin hänet syömään päivällistä kanssani. Lähetin myös kutsun rouva Mc Murraylle.
Carlotta ei tullut alas kello puoli kahdeksan. Me odotimme. Vihdoin rouva Mc Murray meni hänen huoneeseensa ja palasi pian tuoden mukanaan kainon, punastuvan, hämillään olevan, surkean näköisen nuoren neidin, joka oli nähtävästi itkenyt. Ystäväni viittasi minulle, etten olisi huomaavinani mitään. Minä luulin tytön apean mielialan johtuvan siitä, että hän pelkäsi joutuessaan ensimmäisen kerran istumaan sivistyneen päivällispöydän ääreen. Hän tuskin puhui, tuskin söi. Minä sanoin hänelle kohteliaisuuden hänen pukunsa johdosta, mutta silloin hän katsoi minuun rukoilevasti, aivan kuin olisin nuhdellut häntä. Päivällisen jälkeen rouva Mc Murray kertoi minulle syyn hänen alakuloisuuteensa. Carlotta oli hänen tullessaan vuodattanut kyynelvirtoja. Ei ikinä hän voinut näyttäytyä minulle tuo avokaulainen puku yllään. Se loukkasi hänen kainouttaan. Ei toki saattanut olla eurooppalaisten naisten tapana paljastaa ruumiinsa noin julkeasti miesten katseille. Vasta nähtyään rouva Mc Murrayn oman uhkean kaulan ja käsivarret hän voitti epäilyksensä ja antoi tuskan ja häpeän valtaamana viedä itsensä alas.