Judith on tullut kotiin. Minä olen tavannut hänet, ja minä olen kertonut Carlottasta. Koko päivän minua on vaivannut samanlainen tunne kuin se, joka mahtaa vaivata kunnioitettavaa miestä, jonka pitää astua oikeuden eteen, siksi että hän on ollut juovuksissa ja käyttäytynyt sopimattomasti. Se pieni tyydytys minulla kuitenkin nyt on, että suoriuduin helpolla — sain vain varotuksen. Olen viaton, mutta en toiste saa tehdä niin.
Heti kun astuin huoneeseen syleili Judith minua ja puhui koko joukon hullutuksia. Minä vastasin niihin niin hyvin kuin taisin. Ei ole tavallista, että sellaiset pyörremyrskyt saattavat ystävyytemme rauhallisen järven kuohuksiin.
"Voi, miten iloinen, miten iloinen minä olen, kun taas olen kotona sinun luonasi! Minä olen ikävöinyt sinua. En voinut kirjottaa sitä. En tiennyt, että saatoin ikävöidä ketään niin paljon."
"Minä olen myöskin ikävöinyt sinua tavattomasti, rakas Judith", sanoin minä.
Hän loi minuun omituisen katseen, sitten hän jatkoi säteilevä hymy kasvoillansa:
"Minä pidän sinusta siksi, ettet suurentele niinkuin ranskalaiset. Ah, miten väsynyt minä olen ranskalaisiin! Sinä olet hyvä englantilainen Marcukseni ja yhtä arvokas kuin Pariisin koko miespuolinen väestö yhteensä."
"Kiitos, rakas ystävä, kohteliaisuudesta", sanoin minä, "mutta sinä kyllä hiukan liiottelet."
"Minulle sinä olet koko maailman miespuolisen väestön arvoinen", sanoi Judith, ja sitten hän istuutui viereeni sohvaan, tarttui käsiini ja puhui vielä enemmän hullutuksia.
Kun myrsky oli asettunut, nauroin minä.
"Sinä se Pariisissa olet oppinut suurentelemaan", sanoin.