"Tuo on kamalinta, mitä on olemassa", huudahdin. "Hänet olisi hirtettävä kirottuine harppuineen."
"Sinä alat saada hermoja", sanoi Judith. "Onko sinulla paha omatunto?" Hän nauroi. "Sinä salaat jotakin minulta. Sen olen huomannut koko ajan."
"Todellako? Mitenkä niin?"
"Naisen kuudennen aistin avulla!"
Kirottu naisen kuudes aisti! Otaksun, että se on kehittynyt niinkuin kissan viiksikarvat luonnollisen hajuaistin korvaamiseksi. Siitä on yhtä paljon vastusta kuin viiksikarvoista, ja se aiheuttaa paljon kiusallisen ylimielistä ylpeyttä. Judith katseli minua ilkkuva tuomari-ilme kasvoissaan, ja kuulustelu alkoi heti.
"Jotakin on tapahtunut", sanoin epätoivoisena. "Naispuolinen olento on asettunut asumaan kotiini. Muutamia viikkoja sitten nainen söi sormineen ja luuli, että maa on litteä. Minä löysin hänet Kansallis-vapaamielisen klubin pengermän alapuolelta, ja nyt hänen ravintonaan ovat suklaamakeiset ja 'Lapsen Johdatus Tietoon.' Hän on kahdeksantoista vuotias, ja hänen nimensä on Carlotta. Siinä juttu!"
Koska paperossini oli lopussa, heitin sen uuniin.
Judithin ilme, joka oli ollut teeskennellyn totinen, oli nyt muuttunut todellisen vakavaksi. Hän istui supisuorana ja katseli minua jäätävän kylmästi.
"Mitä ihmettä sinä tarkotat, Marcus?"
"Sitä, mitä sanon. Minun niskoilleni on syydetty luonnonlapsi, joka on yhtä turmeltumaton ja mutkikas kuin Voltairen Hurooni. Hän on englannitar, ja hän tulee eräästä syyrialaisesta haaremista, ja hän on yhtä kaunis kuin ne hourit, joihin hän uskoo, mutta joiden seuraan hän paha kyllä ei voi liittyä. Kohta aion ruveta opettamaan hänelle katkismusta. Olen jo pessyt hänen kasvonsa. Ole hyvä ja surkuttele minua, eriskummaisten olosuhteiden viatonta uhria."