Ennenkuin erosimme, johti hän taas keskustelun Carlottaan.
"Saanko nähdä tuon nuoren neidin?" hän kysyi.
"Aivan niinkuin itse tahdot", sanoin minä.
"Mitä minuun tulee, hyvä Marcus, on se minusta aivan samantekevää", sanoi Judith kasvoissaan tuollainen ylpeän välinpitämätön ilme, jommoisella nainen aina koettaa salata palavan uteliaisuutensa.
"Silloinhan", sanoin minä hiukan ilkeästi, "ei ole mitään syytä, miksi sinä tutustuisit häneen."
"Minä saattaisin älytä hänen metkunsa ja varottaa sinua."
"Varoittaa minua mistä?"
Hän kohautti olkapäitään, ikäänkuin ei kannattaisi tuhlata sanoja moisen hölmön opastamiseen.
"Tekisit viisaimmin, jos toisit hänet tänne jonakin iltapäivänä", hän sanoi.
Olenko menetellyt oikein tunnustaessani Carlottan olemassaolon Judithille? Mutta miksi käytän "tunnustaa" sanaa? Enhän suinkaan ole tehnyt mitään, mikä olisi väärin, päinvastoin olen mielestäni osottanut esikuvaksi kelpaavaa ihmisrakkautta. Halusinko minä, että "nuori syyrialainen metsäläisnainen" tulisi häiritsemään hyvin järjestettyä, säännöllistä elämääni. Sitä Judith ei ota huomioon. Minä aavistin jo edeltäkäsin, että Judith tuntisi vastenmielisyyttä tyttöraukkaa kohtaan, ja tämä aavistus on nyt toteutunut. Toivon, että olisin pitänyt suuni kiinni. Koska Judith jostakin naisellisesta syystä, jonka hän yksin tuntee, itsepintaisesti on kieltäytynyt astumasta kynnykseni yli, ei hänen koskaan olisi tarvinnut tietää mitään Carlottan olemassaolosta. Ja miksi hänen olisi tarvinnut tietää siitä mitään? Se seikka, että tyttö asuu minun talossani, ei vaikuta vähääkään minun ja Judithin väliseen suhteeseen. Sehän on naurettava ajatus. Miksen ymmärtänyt menetellä viisaasti? Siten olisin päässyt monesta ikävyydestä.