HAMLET. Älkää päästäkö häntä aurinkoon: Jumalan lahjat ovat siunausta; mutta mitä, jos tyttärenne tulisi siunattuun tilaan. — Varokaa, ystävä.
POLONIUS. Mitä tuolla tarkoitatte? — (Syrjään.) Aina vaan tytärtäni! — kuitenkaan ei hän alussa tuntenut minua; sanoi minua kalakauppiaaksi. Pitkälle mennyttä, pitkälle! Ja tosin minäkin nuoruudessani kärsin äärettömiä tuskia rakkauden takia, melkeinpä tuollaisia. Jos taas häntä puhuttelisin. — Mitä luette, prinssi hyvä?
HAMLET.
Sanoja, sanoja, sanoja.
POLONIUS.
Mistä asiasta on puhe, prinssi hyvä?
HAMLET.
Kenen välillä?
POLONIUS.
Tarkoitan, mistä asiasta kirjassa on puhe?
HAMLET. Parjauksista, herraseni. Tämä ilkkuva konna[5] tässä väittää, että vanhoilla miehillä on harmaa parta, että heidän kasvonsa ovat ryppyiset, että heidän silmistänsä tippuu sitkeätä rukaa ja pihkaa, ja että heillä on ylenmääräinen älyn puute ja sitä paitse sangen heikot lanteet. Vaikka nyt lujasti ja vakavasti kaiken tämän todeksi uskon, en kuitenkaan katso soveliaaksi, että sitä näin kirjaan pannaan: sillä te itse, herraseni, tulisitte yhtä vanhaksi kuin minä, jos voisitte ravun lailla käydä takaperin.
POLONIUS (syrjään). Vaikka tuo on hulluutta, on siinä kuitenkin järjestystä. — Ettekö tahdo lähteä pois täältä ilmanhengestä, hyvä prinssi!
HAMLET.
Hautaaniko?
POLONIUS. Tosiaankin, siellä on ilmanhengestä poissa. — (Syrjään.) Kuinka sattuvia joskus hänen vastauksensa ovat! — onnen lahja, joka usein hulluudelle sattuu, ja jota ei terve järki niin helposti keksi. Jätän hänet nyt, ja mietin keinoa, miten saada hänet ja tyttäreni yhtymään. — (Ääneen.) Kunnioitettu prinssi, otan nöyrimmät jäähyväiset.