OPHELIA.
Toden totta, en vannoa tahdo, mutta loppu siitä tulla pitää:
(Laulaa.)
Kies'auta! Neitsyt, varjele!
Mua voi! Hyi, häpeää!
Ne pojat ottaa, kun he voi,
Syy siitä heille jää.
Kun, — lausui impi, — mun viettelit,
Mun vannoit naivasi.
"Sen oisinkin, jos itse et
Ois tullut viereeni."
KUNINGAS.
Kuin kauan on hän tuossa tilass' ollut?
OPHELIA. Kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu; malttakaamme vaan. Mutta en voi muuta kuin itkeä, kun ajattelen, että he maan kylmään poveen hänet laskivat. Sen ma kerron veljelleni, ja nyt kiitän teitä hyvästä neuvosta. Vaununi tänne! Hyvää yötä, naiset! Hyvää yötä, naiset ihanaiset! Hyvää yötä, hyvää yötä!
(Menee.)
KUNINGAS.
Seuratkaa, tarkkaan häntä vartioikaa.
(Horatio menee!)
Tuo syvän surun myrkkyä on; syynä
On kaikkeen isän kuolema. Ja Gertrud,
Oi, Gertrud, huomatkaa! Kun surut tulee,
Ne yksittäin, kuin vakoojat, ei kulje,
Vaan joukossa. Hält' isä murhattiin;
Pois lähti poikanne, jonk' oma hurjuus
Maanpakoon saatti; kansa yllytetty
Käy pahat mielessä ja mutisee
Polonion kuolosta; työ tuhma häntä
Noin salaa haudata; Ophelia raukka
On mieltä vailla, järjiltään, jot' ilman
On ihminen vaan kuva, pelkkä eläin;
Ja lopuksi, ja mikä pahint' on,
Laertes salaa Ranskasta on tullut,
Käy kummeksii ja synkkiin pilviin peittyy;
Ja niit' ei puutu, jotka korvaan kuiskaa
Myrkkyistä kieltä isän kuolemasta,
Ja jotk' ei, aineen puutteess', epäile
Levittää salakanteit' ilman syytä
Mun henkilöstäni. Oi, armas Gertrud!
Kuin moneen paikkaan käyvä kuulasade
Tää liian surman mulle tuo.
(Melua ulkona.)
KUNINGATAR.
Mit' ääntä?
(Aatelismies tulee.)