(Fenton tulee.)
FENTON. Mitä kuuluu, hyvä rouva? Mitä kuuluu?
R. REIPAS. Hyvää parempaa, kun teidän armonne suvaitsee kysyä.
FENTON. Mitä uutisia? Kuinka voi se sievä neiti Anna?
R. REIPAS. Niin, totisesti, sievä hän on, ja siveä, ja nöyrä; ja teille hän on suosiollinen, sen voin sivumennen vakuuttaa, ja siitä kiitos Jumalan.
FENTON. Luonnistaneeko, mitä luulet? Enhän vain saane rukkasia?
R. REIPAS. Tosin, herraseni, kaikki on Hänen kädessään tuolla ylhäällä, mutta, siitä huolimatta, herra Fenton, vannon kaksi sormea kirjan päällä, että hän teitä rakastaa. — Onhan teidän armollanne syylä toisessa silmä-laudassa?
FENTON. On oikein. Entä sitte?
R. REIPAS. Niin, siitäpä se riippuu. — Totta totisesti, ei ole toista semmoista Annikkaa; — mutta, sen vakuutan, niin kunniallinen tyttö, kuin mikä milloinkaan on leipää syönyt. Me puhelimme tunnin aikaa tuosta syylästä. Ei minua milloinkaan niin naurata kuin sen tytön parissa. — Mutta se minun täytyy sanoa, että hän on liiaksi taipuva alikoliikkaan ja mietiskelemiseen; mutta mitä teihin tulee, — niin, huoletta vain!
FENTON. Minun pitää vielä tänään saada nähdä hänet. Kas, tuossa vaivastasi; puhu hyvää minun puolestani; jos näet hänet ennen kuin minä, niin sano terveiseni.