"Älkää kysykö minulta järkisyitä, miksi teitä rakastan, sillä vaikka rakkaus käyttää järkeä parantajanaan, ei se kuitenkaan ota sitä neuvonantajakseen. Te ette ole sen nuorempi kuin minäkään; no niin, siinä on sopua; te olette hilpeä, niin minäkin; ha! ha! siinä vielä enemmän sopua; te rakastatte sektiä, samoin minäkin; voitteko toivoa, rouva Paaso, suurempaa sopua? Olkoon se kylläksi sanottu — jos koskaan soturin rakkaudesta voi niin sanoa — että sinua rakastan. En tahdo sanoa: sääli minua, se ei ole soturin puhetapaa; mutta minä sanon, rakasta minua.
Sinä, sydämmeni palo,
Jos päivän on salo,
Tai kuudan valo,
Tai pimeä talo,
Niin ritarisi jalo
Sun eestäsi vaan
Käy taistelemaan.
John Falstaff."
Mikä Herodes Juudanmaasta! — Oh, sinä inha, inha maailma! Mies, joka jo on melkein lahonnut vanhuuttaan, esiintyy nuorena teikarina! Mitä varomatonta — hiton nimessä! — on tuo flaamilainen juopporenttu[9] keskustelussani äkännyt, kun tuolla tavalla uskaltaa minua ahdistaa? Niin, hän on tuskin kolmea kertaa ollut seurassani. — Mitä olisin hänelle sanonut? — Säästelin silloin hyvinkin hilpeyttäni; — taivas sen minulle anteeksi antakoon! — Totta tosiaan jätän parlamenttiin lakiehdotuksen, että miehet on viralta pantava. Miten kostaisin hänelle? Sillä kostaa minä tahdon, niin totta kuin hänen sisuksensa on putingista.
(Rouva Virta tulee.)
R. VIRTA. Rouva Paaso! Olin, totta totisesti, juuri tulossa teille.
R. PAASO. Ja minä niinikään menossa teille. Te olette niin huononnäköinen.
R. VIRTA. Sitä en ikänä usko. Voin näyttää, että asia on toisin.
R. PAASO. Kyllä minusta vain siltä näyttää.
R. VIRTA. Näyttäköön vain; mutta minä voin näyttää, että asia on toisin. Oi, rouva Paaso, antakaa nyt hyvä neuvo!