VILKAS. Oi, hyvää iltaa, ja miljoonittain, kumarruksia!
SILVIA. Signor Valentin ja palvelijani, kaksin tuhansin hyvää huomenta!
VILKAS. Miehen tulisi antaa naiselle kasvua, mutta tässä antaa nainen.
VALENTIN.
Ma kirjeen laadin, niinkuin määräsitte,
Nimettömälle ystävällenne;
Se vastenmielist' oli, mutta tein sen
Sulasta velvoituksen tunnosta.
SILVIA.
Suur' kiitos, palvelija! Somaa työtä!
VALENTIN.
Se oli työläämpää kuin luulettekaan;
Kun kirjeensaajaa min' en tuntenut,
Niin tein sen epäillen ja umpimähkään.
SILVIA.
Näin suurta vaivaa kenties paljoksutte?
VALENTIN.
En suinkaan; käskystänne kirjoitan,
Jos suvaitsette, tuhansin sen verran,
Ja toki —
SILVIA.
Sirokas lause! Arvaan mitä seuraa;
En sano toki; — yhtäkaikki toki; —
Pois ottakaa se toki; — kiitän toki;
Vastedes min' en teitä enää vaivaa.
VILKAS (syrjään).
Sen teette toki, monta kertaa toki.
VALENTIN.
Mit' arvelette? Eikö mieleen runo?
SILVIA.
On, on; se sangen sievästi on tehty,
Mut vasten mieltänne, siis pois sen annan.
Tuoss' ottakaa se!
VALENTIN.
Se on teitä varten.
SILVIA.
Niin, niin; mun käskystäni teitte sen,
Mut siit' en huoli; se on teitä varten.
Min' oisin suonut paljon hartaampaa.
VALENTIN.
Jos suvaitsette, niin teen teille toisen.
SILVIA.
Niin, tehkää se ja lukekaa se itse.
Jos kelpaa, hyvä; jos ei, hyvä sekin.
VALENTIN.
Ja jos se kelpaa, neiti, mitä sitten?
SILVIA.
Jos kelpaa, pitäkää se vaivasta.
Niin, hyvää huomenta nyt, palvelija!
(Menee.)
VILKAS.
Oi, näkymätön, salainen ja tutkimaton kokka,
Kuin kukko kirkontornissa tai miehen päässä nokka!
Mun isäntäni kosioi ja häntä neuvoo nainen,
Mitenkä hälle holhojaks voi tulla holholainen.
Ovela juoni! Mokomaa en tiedä sattuneen,
Ett' isäntäni kirjeitä saa laittaa itselleen.
VALENTIN. Mitä päättömiä sinä siinä mielessäsi haudot?
VILKAS. En päättömiä, vaan virren päitä, joihin te saatte panna mielen.
VALENTIN. Miksi tarpeeksi?
VILKAS. Kun rupeatte neiti Silvian puhemieheksi.
VALENTIN. Kenelle?
VILKAS. Itsellenne. Hän kosii teitä kuvallisesti.