PROTEUS.
Mene, mene, laiva haaksirikost' estä;[2]
Ei huku se, jos sinä laivall' olet:
Sun kuolemasi kuivalla on maalla. —
Paremman laitan sanansaattajan;
Mun kirjeitäni, varon, Julia hylkii,
Kun niitä moinen ryötys kuljettaa.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Sama seutu. Julian puisto.
(Julia ja Lucetta tulevat.)
JULIA.
No, sano nyt, Lucetta, meidän kesken:
Pitääkö minun noutaa lemmen ääntä?
LUCETTA.
Se tietty on, mut umpipäin ei noutaa.
JULIA.
Tuost' ylkämiesten suloparvesta,
Jotk' ympäröivät mua päiväkausin,
Ken sinun mielestäs on mieluisin?
LUCETTA.
Ne nimitelkää, niin ma parhaan mukaan
Typerän arveluni niistä lausun.
JULIA.
Miten miellyttää sua kaunis Eglamour?
LUCETTA.
Mies kohtelias, hieno, sulokieli,
Mut mokomaa ei minun tekis mieli.
JULIA.
No, rikas Mercatio käykö päin?
LUCETTA.
On varat oivat, itse niin ja näin..
JULIA.
Kuink' arvostelet sievää Proteusta?
LUCETTA.
Taivasten taatto! Mitä hassutusta!
JULIA.
No, miksi noin se nimi sua hurmaa?
LUCETTA.
Anteeksi, neiti! Häpeä mun surmaa,
Noin herttaista jos herrahempukkaa
Mun, halvan raukan, tulee arvostaa.
JULIA.
No, miks et häntä niinkuin muitakin?
LUCETTA.
Hyvistä kaikist' on hän parahin.
JULIA.
Ja perustelusi?
LUCETTA.
Tuo tavallinen naisten perustelu:
Niin minust' on, siks että minust' on niin.
JULIA.
Siis lempenikö häneen tuhlaisin?
LUCETTA.
Se turhaan tuhlattua ei lie siltä.
JULIA.
Hän kaikkein vähin mua imartaa.
LUCETTA.
Mut kaikkein enin hän teit' armastaa.
JULIA.
Se vait ei ole, jonka sydän palaa.
LUCETTA.
Se tulta kumminkin, mi kytee salaa.
JULIA.
Ei lemmi se, jok' ei tuo ilmi mieltään.
LUCETTA.
Vähimmin se, jok' aina pieksee kieltään.
JULIA.
Oi, jospa mielensä ma tietäisin!
LUCETTA.
Lukekaa, neiti, tämä.
(Antaa kirjeen.)
JULIA.
"Julialle"
Keneltä, sano.
LUCETTA.
Sisällys sen sanoo.
JULIA.
Ken antoi tämän?
LUCETTA.
Valentinin poika,
Jonk' oli varmaan Proteus lähettänyt.
Hän ois sen teille tuonut, mutta minä vein
Sen häneltä; oi, anteeks, että niin ma tein.
JULIA.
Haa! Kautta kunniani, paritusta!
Vai rivoja sa kätket kirjeitä,
Vehkeillen salaa nuoruuttani vastaan!
Niin, totta tosiaankin, kaunis toimi,
Ja toimi sulle ihan omansa!
Tuoss', ota kirje, takaisin se laita,
Tai iäks pysy poissa silmistäni.
LUCETTA.
Vihaako lemmenairut palkaks saa?
JULIA.
Menetkö?
LUCETTA.
Miettikäähän asiaa.
(Menee.)
JULIA.
Hm! Kirjett' etten sentään silmäillyt!
Hävettää huutaa häntä takaisin
Ja pyytää sitä, josta häntä sätin.
Oi, houkkaa! Tietää että olen nainen,
Ja kirjettä ei kiusaa lukemaan!
Hävystä nainen sanoo "ei", mut toivoo
Ett' arvais kysyjä sen myönnöksi.
Hyi, kuink' on oikukas tuo hupsu lempi!
Kuin kärty laps se imettäjää kynsii
Ja nöyräst' oiti vitsaa suutelee.
Kuink' ajoin tylysti Lucettan pois,
Vaikk' oisin kyllä suonut hänen jäävän!
Kuink' ilkeästi otsaa rypistin,
Vaikk' ilo veti sydämmeni hymyyn!
Nyt kostoks saan Lucettan palauttaa
Ja pyytää hänelt' anteeks tyhmyyttäni. —
Lucetta, hoi!
(Lucetta palaa.)
LUCETTA.
Mit', armo, suvaitsette?
JULIA.
Jo puolisenko aika?
LUCETTA.
Jospa oisi,
Niin syöntiin suuta käyttää saisitte,
Eik' aina palkollisen sättimiseen.
JULIA.
Mit' otit maasta joutuin noin?
LUCETTA.
En mitään.
JULIA.
Mut kumarruithan.
LUCETTA.
Otin paperin,
Min pudotin.
JULIA.
Siis paperi ei mitään?
LUCETTA.
Ei mitään minuun koskevaa.
JULIA.
Siis siihen
Se jätä niille, joihin totta koskee.
LUCETTA.
Se totta koskee niihin, joita koskee,
Jos sit' ei väärin selitellä vain.
JULIA.
Varmaankin jokin runo kullaltasi?
LUCETTA.
Jot' aikoisin ma laulaa nuotin mukaan.
Sanokaa nuotti, teill' on siihen taito.
JULIA.
Mokomaan turhaan taitoa ei tarvis:
No, laula "kevykäisen lemmen" nuottiin.
LUCETTA.
Niin kevykäiseen nuottiin liian raskas.
JULIA.
Raskasko? Baasi painonako?
LUCETTA.
Niin,
Se sointuisi, jos te sen laulaisitte.
JULIA.
Tee itse se.
LUCETTA.
Käy liian korkealle.
JULIA.
Näytäppä runos. — Mitä, vauvaseni?
LUCETTA.
Pitäkää tuota ääntä loppuun asti,
Vaikk' ei se ääni mulle mieluinen.
JULIA.
Vai ei.
LUCETTA.
Ei, neiti, se on liian kirpas.
JULIA.
Sun liian näsäkäs.
LUCETTA.
Nyt meni honkaan.
Tuo kova kimakkuus se pilaa soinnun;
Ois laulun täytteeks väliääni tarpeen.
JULIA.
Sen jylhä baasisi on hämmentänyt.
LUCETTA.
Vain Proteuksen tähden paasasin.
JULIA.
En vasta siedä moista lörpötystä.
Tuoss' ihan sotkunaan on vakuutteita!
(Repii kirjeen palasiksi.)
Pois täältä! Anna palasien olla,
En kärsi että niitä hypistelet.
LUCETTA.
Tylyksi teeskelee, mut muut' ei toivo
Kuin toista kirjett', yhtä suututtavaa.
(Menee.)
JULIA.
Ah! Noin mua suututtiko ensimmäinen?
Katalat kädet, rikki revitte
Noin hellät sanat! Häijyt ampiaiset,
Imette impihunajan, ja sitten
Tapatte valmistajat, mehiläiset!
Sovinnoks suutelen nyt joka liuskaa.
Kas, tuoss' on: "Hyvä Julia". — Paha Julia!
Nyt kiittämättömyytes kostoksi
Nimesi noihin kylmiin kiviin paiskaan
Ja halveksuen poljen ivaasi.
Ja tässä: "Lemmen haavoittama Proteus".
Nimi-parka haavan saanut! Poveeni
Sun peitän, kunnes haavas tervehtyy:
Noin siihen parantavan muiskun painan!
Kas, tuossa kaksi, kolme kertaa "Proteus".
Vait, tuuli, hiljaa, ettei mitään huku,
Siks kuin saan sana sanalt' yhteen kaikki,
Pait oman nimeni; sen kantakoon
Vihuri jylhän vuoren jyrkänteeseen
Ja ärjyyn mereen syösköön! Tuossa "Proteus"
Samalla rivillä on kahdesti!
"Poloinen Proteus; hurmaantunut Proteus
Armaalle Julialle". — Pois tuon revin.
Ei, ei! Niin kauniist' on hän yhdistänyt
Sen omaan vaikeroivaan nimeensä.
Ne käärin toisiansa vastaan, noin!
Halailkaa, suudelkaa ja torailkaa
Nyt keskenänne miten haluttaa!
(Lucetta palaa.)
LUCETTA.
Neiti,
Isänne vartoo, puolinen on valmis.
JULIA.
No hyvä, menkäämme.
LUCETTA.
Nuo sirut jääkö tuohon juorumaan?
JULIA.
Jos näet hyväksi, niin ota pois ne.
LUCETTA.
Pahaksi pantiin, kun ne siihen jätin;
Mut tuoss' ei saa ne olla: vilustuvat.
JULIA.
On, näen mä, sulla harras halu niihin.
LUCETTA.
Niin, nähkääs, neiti, mitä näettekään;
Näen minäkin, vaikk' ette sitä luule.
JULIA.
No tule, tule. Suvaitsetko tulla?
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Sama seutu. Huone Antonion talossa.
(Antonio ja Panthino tulevat.)
ANTONIO.
Mik' oli vakaa keskustelu sulla
Ja veljelläni ristikäytävässä?
PANTHINO.
Se Proteusta koski, poikaanne.
ANTONIO.
Kuin niin?
PANTHINO.
Hän oudoksui, ett' täällä poika
Kodissa nuoruutensa kuluttaa,
Kun monet halvemmankin-arvoiset
Maailmaan laittaa poikans' edistymään:
Ken sotaan koittelemaan onneaan,
Ken meren selkään löytöretkille,
Ken opin teille yliopistoihin.
Johonkin näistä toimist', ellei kaikkiin,
Hän Proteuksen luuli sopivaksi,
Ja käski minun teille tyrkyttää,
Ett' ei sais virua hän kodiss' enää;
Hän vanhana saa siitä häpeää,
Jos nuorna maailmaa ei ole nähnyt.
ANTONIO.
Ei mulle tarvis sitä tyrkyttää,
Jot' olen miettinyt jo kuukausmäärän.
Tuot' ajan hukkaa olen aatellut
Ja ettei tule hänest' oikein miestä,
Jos mailma hänt' ei opeta ja neuvo.
Kokemust' ahkeruuden' yksin saadaan,
Ja ajan varrella se täysin kypsyy.
Siis sano, mihin paras hänet laittaa?
PANTHINO.
Ei liene tietymätönt' armollenne,
Ett' ystävänsä nuori Valentin,
Hoviss' on keisarilla palvelussa.
ANTONIO.
Sen kyllä tiedän.
PANTHINO.
Minun mielestäni
Ois paras hänet sinne lähettää.
Siell' oppii keihäiset ja turnaukset,
Saa suurta seuraa, kuulee hienoutta
Ja kaikkeen jaloon taitoon harjaantuu,
Mik' ikäns' on ja säätyns' arvoista.
ANTONIO.
Se neuvo miellyttää; on tuuma hyvä;
Ja näyttääkseni, miten siihen miellyn,
Sen tuuman heti panen täytäntöön.
Teen kiireimmiten kaikki valmistukset
Ja laitan hänet hoviin keisarin.
PANTHINO.
Jo huomenna, jos sopii: Don Alfonso
Ja muita arvon-ylimyksiä
Menoss' on keisaria tervehtimään
Ja hälle palvelustaan tarjoomaan.
ANTONIO.
On seura hyvä; Proteus menköön mukaan.
Paraiksi tulee, — saa sen heti tietää.
(Proteus tulee.)
PROTEUS.
Suloinen kirje! Sulo lemmen-elo!
Tuoss' armaan käsi, airut sydämmen,
Ja tuossa lemmen vala, kunnian takuu!
Oi, lempeemme ett' isät suostuisivat,
Luvallaan vahvistaen onnemme!
Oi, taivaallinen Julia!
ANTONIO.
No vai? Mik' on tuo kirje, jota luet?
PROTEUS.
Luvalla sanoen, vain pari sanaa
Terveisiks Valentinilta; ne juuri
Sain ystävältä, joka tuli sieltä.
ANTONIO.
Tuo tänne kirje; mitä uutta siinä?
PROTEUS.
Ei mitään uutta, isä; hän vain kertoo,
Kuink' onness' elää, kuink' on rakastettu,
Kuink' yhä keisarinkin suosin voittaa;
Mua onnens' osakkaaksi toivoo vain.
ANTONIO.
Ja mitä sinä sanot siihen toivoon?
PROTEUS.
Ett' isäni ma tahtoon alistun
Enk' ystäväni toivehista riipu.
ANTONIO.
Mun tahtoni tuon toiveen kanss' on yhtä.
Äl oudoksu tät' äkki-päätöstäni;
Sen tahdon, minkä tahdon, sillä hyvä.
Päätetty on siis, että jonkun aikaa
Sa hoviss' elät Valentinin kanssa.
Mink' elatukseks suvultaan hän saa,
Sen saman määrän sinäkin saat multa.
Huomenna ole valmis lähtemään.
Ei estelyitä! Asia on selvä.
PROTEUS.
En voi niin pian tulla valmiiks, isä;
Ma pyydän parin päivän lykkäystä.
ANTONIO.
Jälestä laitan mitä tarvitset.
Äl' aikaile! Sun huomenna on matka. —
Panthino, tule mua auttamaan
Ja hänen lähtöänsä jouduttamaan.
(Antonio ja Panthino menevät.)
PROTEUS.
Pakenin tulta, etten palaisi,
Ja syöksyn mereen nyt ja siihen hukun.
En Julian kirjett' isän suonut nähdä
Pelosta, että lempeäni ehkäis;
Ja nyt on oma estelyni syynä,
Ett' ehkää lempeni hän kokonaan.
Oi, tämä lemmen kevät kerrassaan,
Kuin huhtikuinen taivas, karvaa vaihtaa:
Juur' aurinko kun paistaa parhaillaan,
Niin äkkipikaa pilvi päivän kaihtaa.
(Panthino palaa.)
PANTHINO.
Isänne kutsuu teitä, Proteus;
Hänell' on kiire, menkää pikaisesti.
PROTEUS.
No, täytyy kai; ei auta arvelus,
Vaikk' epäis sydämmeni tuhannesti.
(Menevät.)
TOINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Milano. Huone herttuan hovilinnassa.
(Valentin ja Vilkas tulevat.)
VILKAS.
Tuoss' sormikkaanne!
VALENTIN.
Se ei minun ole:
Mun kädess' on.
VILKAS.
Mut se vois olla teidän:
Tuon toisen käden.
VALENTIN.
Annahan, kun katson!
Niin, se on mun. — Oi, kaunett' ihanaa,
Mi taivaist' esinettä verhoaa!
Ah! Silvia! Silvia!
VILKAS. Neiti Silvia! Neiti Silvia!