CURTIS. Tässä on!
GRUMIO. Tuossa on!
(Lyö häntä korvalle.)
CURTIS. Tämähän on jo tarinan tuntemista, eikä vain kuulemista.
GRUMIO. Sen vuoksi sitä sanotaankin tunnolliseksi tarinaksi; ja tämä puusti oli vain koputus korvallesi, että suvaitsisit kuulla. Nyt alotan: Imprimis, ajoimme alas lokaista mäkeä, herrani ratsastaen rouvani takana, —
CURTIS. Molemmatko yhdessä hevosessa?
GRUMIO. Mitä sillä tarkoitat?
CURTIS. He, hevosta vain.
GRUMIO. Kerro siis itse se tarina. Mutta jos sinä et olisi minua keskeyttänyt, niin olisit saanut kuulla, kuinka rouvan hevonen kaatui, ja hän hevosen alle; olisit saanut kuulla, kuinka ruokottomaan paikkaan, ja kuinka tahratuksi hän tuli; kuinka herra jätti hänet siihen hevosen alle; kuinka hän minua pieksi siitä, että rouvan hevonen kompastui; kuinka rouva kahlasi liassa raastaakseen minut irti hänestä; kuinka herra kiroili, kuinka rouva rukoili, hän, joka ei milloinkaan ennen ollut rukoillut; kuinka minä huusin; kuinka hevoset karkasivat tiehensä; kuinka rouvan suitset katkesivat; kuinka minä menetin häntävyöni, — ja monta muuta muistettavaa seikkaa, jotka nyt saavat unhotukseen kuolla, ja sinäkin kokemusta vailla palata hautaasi.
CURTIS. Tästä päättäen on herra äkäisempi kuin rouva.