NORFOLK.
Siis mainen loisto
Jäi teiltä näkemättä. Voisin väittää
Ett' upeus, näihin asti naimatonna,
Nyt tuli naiduks säätyyn ylempään.
Jokainen päivä eilispäivän voitti,
Ja viimeisenä kaikki ihmeet yhtyi
Kuin huippuun. Toisin päivin ranskalainen,
Kimaltain kullassa kuin pyhänkuva,
Pimitti engelsmannin; toisin päivin
Tul' Englannista India: joka mies on
Kuin kiiltokivi-kaivos, pikku paashit
On yltä kullatut kuin keruubit,
Ja naiset, rasituksiin äkkinäiset,
Upean taakkans' alla hikoilevat,
Sasuilla vaivan puna. Mikä tänään
On verratonta, huomenna jo köyhää
Ja narrimaist' on. Itse kuninkaat,
Jotk' ovat loistoss' yhtä, vuoroin vievät
Toisestaan voiton; sitä ylistellään,
Ken nähtäviss' on; molemmat jos ovat,
Niin ovat niinkuin yksi; moitteen kieli
Saa vaieta. Kun nämä auringot —
Siks heitä nimitettiin — airuillaan
Kutsuvat keihäisille sankarinsa,
Ei järkeen mahdu näiden urhotyöt.
Mik' ennen oli satua, se enää
Ei ole mahdotonta, Bevistäkin
Jo uskotaan.[1]
BUCKINGHAM.
Jo liioittelette.
NORFOLK.
Kautt' aateluuteni ja kunniani,
Paraskin kuvaus perin laimentaisi
Sit' eloisuutta, joka pienimmässä
Tul' ilmi. Kuninkaallist' oli kaikki;
Ei mikään ristiriidass' aiheen kanssa;
Kaikessa kelpo järjestys, ja loimet
Hyvät ja moitteettomat.
BUCKINGHAM.
Kuka johti —
Tarkoitan: kuka pani tämän loiston
Ruhon ja raajat kokoon, tiedättekö?
NORFOLK.
Mies, jolla ei niin alkeitakaan kuulu
Olevan moiseen toimeen.
BUCKINGHAM.
Kuka se? —
NORFOLK.
Kaikk' oli älykkäästi järjestänyt
Suur'arvollisin kardinaali York.
BUCKINGHAM.
Se lemmon ruoka! Joka miehen puuroon
Hän sormens' ahnaan pistää. Mitä häneen
Nää turhat mailman menot koskevat?
Mokoma lihatönkkä kupuineen
Kaikk' auringonko armaat säteet kokoo
Ja pidättää ne maalta?
NORFOLK.
Todellakin
Hänessä ainesta on moiseen tekoon.
Ei sukupuuta hällä, jonka arvo
Tien viittais jälkeisille; valtiolle
Suurtöit' ei ole tehnyt; apureina
Ei ylhät suosijat; vaan, niinkuin lukki,
Kaikk' itsestään hän kutoo, näyttäin näin
Ett' omall' ansiollaan tiensä raivaa;
Se taivaan lahja hälle paikan hankki
Lähinnä kuningasta.
ABERGAVENNY.
Taivaan lahjast'
En minä tiedä; terävämpi silmä
Sen tutkikoon; mut kauttaaltaan näen korskan
Hänestä pilkistävän. Mistä se?
Jos hornast' ei, niin perkele on saita,
Tai pani paljaaks itsensä, ja York
Saa omastaan nyt luoda uuden hornan.